Retki kaltereiden taakse

Taannoisella Lost in Turku -kulttuurikuntokävelyllä ihastelimme retkiporukkamme kanssa Kakolanmäen aluetta ja sen karheankauniita rakennuksia. Silloin näytti siltä, että vankilarakennusten sisätiloja ei pääsisi enää tutkimaan lainkaan. Nyt kesällä on kuitenkin tarjoutunut mahdollisuus tutustua Kakolaan myös sisältäpäin Valtio+-näyttelyn muodossa. Se oli siis nähtävä.

Valtio+ on turkulaisen taiteilijajärjestö Arten järjestämä taidenäyttely. Arte on, ainakin jos tulkitsen ohjelmalehtistäni oikein, turkulainen ryhmä, joka on keskittynyt tila- ja kaupunkitaiteeseen. Kun Arte sai käyttöönsä jättimäisen tilan taiteelleen Kakolan vankilarakennuksen muodossa, he kutsuivat mukaan tilaa täyttämään myös ryhmän ulkopuolisia taiteilijoita, joiden he kokivat sopivan omaan tyyliinsä.

Kaltereiden takana

Näyttely oli todellakin valtava. Taidetta oli neljässä kerroksessa, joissa oli jokaisessa neljä käytävää ristin muodossa. Suurin osa taiteesta oli aseteltu vankien selleihin, mutta kävimme myös vanhassa ruokasalissa, kylpyhuoneessa, psykologin huoneessa, henkilökunnan taukotiloissa, mitä nyt vankilasta löytää. Porukallamme kiertelimme näyttelyä yli kaksi tuntia, emmekä loppua kohden edes jaksaneet keskittyä tutkimaan ihan kaikkea.

Taidetta vai sisustusta?

Varmasti kaikkein vaikuttavin ja olennaisin tekijä näyttelyssä oli vanha vankilarakennus ja sen historia. Se loi oman taustatunnelmansa kaikkiin teoksiin, enkä minä ainakaan osannut olla huomioimatta ympäristöä minkään teoksen kohdalla. Vankilaa ei oltu siivottu taidegallerian näköiseksi, vaan sen edellisten käyttäjien jäljet oli jätetty näkymään. Käytävillä näkyi yhäkin henkilökunnan muistilappuja. Sellien seinät olivat täynnä kirjoituksia, piirrustuksia, sekä vankien liimaamia kuvia. Monet vangit olivat selvästi käyttäneet paljon aikaa ja vaivaa piirrostensa ja kollaasiensa luomiseen. Toki aikaa on varmasti ollutkin tuhlattavaksi. Välillä ei voinut olla ihan varma, oliko sellin seinällä vangin, vai vankitaiteesta inspiroituneen taiteilijan työ. Liekö sillä toisaalta väliäkään. (Moni vankien kollaaseista koostui tietenkin pornosta - siksi varmaan näyttelyä ei suositella lapsille.)

Sellin kaapin ovesta

Koska näyttely oli valtavan suuri ja levittäytynyt moneen suuntaan, joista ei minun suuntavaistollani pysynyt täysin kärryillä, minulle jäi epäselväksi, mikä taideteos oli minkä niminen ja kenen tekemä. Informaatio oli kyllä löydettävissä käytävien päässä ilmoitustauluilla. Minä kuitenkin unohdin kaiken lukemani jo muutaman askeleen otettuani. Nähtävää ja tutkittavaa oli niin paljon, etten jaksanut keskittyä muuhun. Näin ollen en osaa kertoa, kenen töitä kuvissani esiintyvät taideteokset ovat, mikä on tietysti noloa. Ehkä, kun kasvan ihan oikeaksi kulttuuritädiksi, jaksan kirjoittaa ylös asiaankuuluvat tiedot.

En kadu mitään. Itsellenikö minä tässä valehtelen

Liekö muusikkouteni syynä, mutta tulin taas huomanneeksi, miten suuri vaikutus äänillä on ainakin minuun, luulisin että kaikkiin ihmisiin. Useassa tilassa soi nauhalta joku ääneen perustuva teos. Vanhassa ruokasalissa esimerkiksi heijastettiin seinälle videota, jossa mies rummutti metsässä. Vaikka teos itsessään oli ehkä tarkoitettu tunnelmaltaan ihan leppoisaksi, se loi silti mielessäni ahdistavaa ilmapiiriä koko saliin rummutuksen inensiivisyydellä. Jossain monista kerroksista taas soitettiin kovalla volyymillä kärsivän naisäänen pyyntöjä jättää hänet rauhaan. Teos vei ajatukset kaikkiin niihin kamaluuksiin, mitä vankilaympäristössä voi tapahtua, jos nyt ei välttämättä Kakolassa, niin maailmalla.

Siivet sellin lattialla

Olen lomaillut heinäkuussa ihan muissa maisemissa, kuin kotoisassa Turussa, joten ehdin Valtio+-näyttelyyn vasta sen viimeisellä viikolla. Tahtoisin kuitenkin suositella käyntiä siellä blogini lukijoille, sillä kokemus oli todella mielenkiintoinen, vaikuttava ja ajatuksia herättävä. Näyttely on avoinna vielä perjantaina 31.7. klo 12-18, eikä edes maksa mitään!

Eksyksissä kotikaupungissa

Ystävän syntymäpäivän kunniaksi lähdimme kaveriporukalla kulttuurikuntokävelylle. Kysymys on siis Turun kaupungin sivuilta löydettävästä kaupunkisuunnistusreitistä. Reitin varrella on rasteja, joihin liittyy tehtäviä, joiden avulla selviää seuraavan rastin sijainti. Seurueemme valitsi Lost in Turku -nimisen kierroksen, jossa oli teemana katoaminen sekä löytyminen ja tavoitteena päästä näkemään kotikaupunkiaan uudesta kulmasta. Reitti ja ohjeet löytyvät täältä.

Turun Linna kera kesäpilvien.

Reitti lähti Turun Linnan puistosta. Ensimmäisenä tehtävänä oli löytää puistosta jotakin, mitä ei ole ennen huomannut ja jonka voisi itse kokea ensimmäiseksi rastiksi. Pienen ihmettelyn jälkeen seurueemme kaikille jäsenille tuntui olevan selvää, mikä kenenkin rasti oli, tehtävän epämääräisyydestä huolimatta. Oma rastini oli hauska UKK-graffiti sähkötolpassa. (Mietin kyllä, mitä se kertoo minusta, että ikivanhan linnan kauniilla pihalla valitsen moisen.)

Linnan pihalta matkamme jatkui pitkin pientä polkua junaradan varressa, jota kukaan meistä ei ollut ennen sattunut kulkemaan. Mielemme alkoi viritä seikkailuun ja aloimme huomioimaan monia ilahduttavia asioita ympärillämme. Ihastelimme polun varrella toisaalta kauniita kukkasia ja puita, sekä suurta määrää hienoja etanoita. Toisaalta kiinnitimme huomiota myös katutaiteeseen, jota oli ilmaantunut radan varteen suurin määrin.

Sympaattinen katumonsteri

Huomenna tulee pouta.

    

Seuraavaksi meidän piti nousta omia polkujamme läheisen kukkulan korkeimmalle kohdalle. Siellä meidän tuli muun muassa pysähtyä kuuntelemaan, mitä ääniä kuulemme. Juuri sillä hetkellä jossain lähistöllä lensi Turku airshown hävittäjä, jonka tuottamaa jylinää ei voinut olla huomaamatta. Kuinka sattuikin! Emme olleet koskaan olleet kyseisellä kukkulalla, joten pääsimme tosiaan näkemään Turkua uudesta kulmasta, kuten tarkoitus oli.

Kukkulalta näkyi hienosti sekä linna että meri

Reittimme vei meidät seuraavaksi Kakolanmäelle. Vanha vankila-alue oli luonnollisesti ennen vanhaan suljettu tavallisilta tallaajilta, eikä sinne silloin kannattanut missään nimessä päätyä. Nykyisin alueella onkin kauhean mielenkiintoista tehdä tutkimusretkiä. Innostuimme Kakolan alueen jännittävästä ja rumankauniista miljööstä jopa siinä määrin, että poikkesimme hieman reitiltämme. Koimme sen olevan retken eksymisteeman mukaista.

Vankilarakennus näkyy nykyisin näin komeasti tielle.

Vankilan muuri

Kalteri-ikkunoita

Tämä oli ehkä suosikkipömpelini.

Mietimme, onkohan vangeista ollut mukavaa, että kalteri-ikkunoista on avautunut mielettömän hienot maisemat, vai onkohan se saanut aikaan kovan kaipuun vapauteen. Kallistuisin kyllä siihen, että Kakolanmäen maisemat voivat tuoda vain lisäarvoa kenen tahansa elämään.

Kun maltoimme lopulta jatkaa matkaamme, aloimme lähestyä keskustaa. Retki oli tosiaan saanut meidät katselemaan kaupunkia uusin silmin, ja huomioimme paljon hauskoja yksityikohtia kaupunkikuvassa. Turussa on esimerkiksi koristeltu suuri osa kaupungin sähkönjakajista, tai mitä ne pömpelit ovatkin. Kerroimme toisillemme myös muistojamme näkemistämme rakennuksista. Aika monessa oli joskus ollut jatkot.

Hauska kyltti

Houkutteleva reikä aidassa

Reittimme vei meidät jälleen paikkaan, jossa kukaan meistä ei ollut ollut. Poliisiaseman vierestä nousee portaat metsään, joiden ohi minäkin olen kävellyt lukemattomia kertoja, mutta en ole koskaan edes ajatellut, mihin ne vievät. Portaiden yläpäästä löytyi koirapuisto, jossa ei harmillisesti ollut juuri sillä hetkellä yhtään koiraa. Koirapuiston vieressä oli Kakolan alueen verkkoaita, ja aidassa iso reikä. Koimme, että retkemme hengessä meidän oli tietenkin mentävä aidan toiselle puolelle tutkimaan.

Aidan takaa näimme Kakolan rakennuksia vielä uudesta kulmasta. Vaikuttavalta ne näyttivät myös kaupungin puolelta.

Katutaide nousi selvästi yhdeksi retken teemaksi.

Kävelymme alkoi lähennellä loppuaan. Ohjeissa meitä neuvottiin kävelemään keskustaa kohti sellaista katua pitkin, jota kuljemme harvoin. Koska kaikki reitit ovat meille melko tuttuja, päädyimme kävelemään Snellmanin koulun pihan kautta. Pihalla vahvimmat meistä vetivät leukoja ja minäkin uskaltauduin vähän kiipeilemään rekkitangoilla.

Yhdessä kaudunkulmassa ohjeena oli kirjoittaa ylös asioita, joita toivoisi löytävänsä. Koska seurueemme hallussa sattui olemaan katuliidut, päätimme koristaa Yliopistonkatua toivomuksillamme. Samalla otimme tavallamme kantaa ajankohtaiseen keskusteluun.

Meillä oli kulttuurikuntoretkellämme aivan älyttömän hauskaa. Harvoin on tullut aikuisiällä seikkailtua ja jopa leikittyä tuolla tavalla. Suosittelen lämpimästi kaikille blogin lukijoille Lost in Turku -kävelyreittiä, sekä seikkailua ja eksymistä ylipäätään.

Postaus on hyvä lopettaa ystäväni toiveeseen.