Kohtasin maailmanlopun avoimin mielin

En ole suuri toimintaelokuvien ystävä. En osaa nauttia näyttävistä räjähdyksistä ja minua inhottaa, jos ihmistä näyttää sattuvan, oli kyseessä sitten sankari tai pahis. Kyllästyn helposti vauhdikkaiden toimintakohtausten aikana, minusta tuntuu, ettei juoni etene niissä lainkaan. Kaiken lisäksi, jos elokuva on liian jännittävä, näen helposti painajaisia. Olenkin katsonit parhaaksi keskittyä ihan muihin elokuvan genreihin.

Kuten arvata saattaa, en suoranaisesti hyppinyt innosta, kun uusin Mad Max -elokuva ilmestyi pitkän tauon jälkeen. Mieheni sen sijaan katseli elokuvan traileria silmät loistaen ja pohti, mistä löytäisi leffaseuraa, sillä Mad Max: Fury Road olisi nähtävä. Jotenkin satuin juuri sillä hetkellä olemaan seikkailutuulella, joten päätin avata mieleni ja antaa öljynkatkuiselle autorymistelylle mahdollisuuden. Seikkailumieltäni kieltämättä vahvisti, että minulla oli epämääräinen muistikuva, että kyseinen rymistely olisi jotenkin menestynyt Cannesin elokuvafestivaaleilla. 

Kuva voisi melkein olla Mad Max -leffasta. Tekijänoikeuksien vuoksi ei kuitenkaan ole.

George Millerin ohjaama Mad Max: Fury Road -elokuva sijoittuu maailmaan, josta kasvit ovat kuolleet ja jonka maaperä on autioitunut. Vesi on yksityisessä omistuksessa ja sitä kutsutaan Aqua Colaksi. Suuri osa ihmisistä on kuollut, jäljellejääneet keskittyvät pysymään elossa ja taistelevat keskenään  vähäisistä   resursseista. Erityisesti himoitaan öljyä ja aseita.

Elokuvan alussa Mad Max (Tom Hardy) kaapataan pääpahiksen Immortan Joen (Hugh Keays-Byrne) sotaimperiumiin veripussiksi, eli luovuttamaan verta imperiumin taistelijoille, sotapojille. Tarina pääsee vauhtiin, kun Immortan Joen omaisuudekseen katsomat siitosvaimot pakenevat sotapäällikkö Furiosan (Charlize Theron) avulla tämän sotarekan kyydissä. Mad Max joutuu Nux-nimisen sotapojan (Nicholas Hoult) veripussin ominaisuudessa mukaan jahtaamaan karanneita vaimoja.

Hyvät leffaeväät on oltava.

Olin varustautunut leffaan runsain eväin ihan siltä varalta, että jos apokalyptinen kaahailu pitkästyttäisi, voisin keskittyä syömiseen. En kuitenkaan joutunut laskeskelemaan popcorninjyviä, vaan huomasin nopeasti tulleeni vedettyä mukaan elokuvan tunnelmaan. Autohullu aavikkotodellisuus oli totetutettu viimeisen päälle. Elokuvan maailmassa oli selvästi oma kulttuurinsa uskontoineen ja kielenkäyttöineen, mutta sitä ei erityisesti selitelty katsojalle. Sotapojille oli tärkeää, että heidät nähtiin heidän kuolemansa hetkellä, silloin he uskoivat Valhallan porttien avautuvan heille. Kieli oli elänyt aavikkomaailmassa omaa elämäänsä, "kromi" esimerkiksi tarkoitti hienoa ja "mustapeukalo" hyvää mekaanikkoa. Myös sana "keskinkertainen" oli vaihtanut merkitystä, se tarkoitti nyt ymmärtääkseni erittäin huonoa. Minua aina viehättää, kun asioita lyödään kunnolla överiksi, kuten Mad Maxissä oli taatusti tehty. Suosikkiyksityiskohtani oli sotajoukkojen olennainen osa, monsterisähkökitaran soittaja, jonka jättimäinen instrumentti syöksi tulta.

Sanoisin, että kyseessä on oikein viihdyttävä ja laadukas toimintaelokuva. Minulle ei kuitenkaan avautunut, miksi Mad Max: Fury Roadia on niin kovasti hehkutettu elokuvataiteellisena huipputeoksena. (Leffaillan päätteeksi täytyi googlettaa: Mad Max ei kilpaillut Cannesissa, vaan se vain esitettiin siellä ja sai paljon ylistystä osakseen.) En nostaisi sitä parhaiden näkemieni elokuvien listalle, vaikka se olikin oikein mukaansatempaava ja hyvin tehty. Oletin kuitenkin, että niin kovin kehutussa elokuvassa olisi jotakin epätavallista tai sykähdyttävää, mutta en huomannut mitään sellaista. Loppupäätelmäni on, että suosittelen elokuvaa lajityypin ystäville, mutta taide-elokuvaharrastajien ei ehkä kannata vaivautua. Kiva kuitenkin, että poikkesin vähän tavoistani, mieltäänhän kannattaa aina avartaa.

The Imitation Game

Miehen talviloman kunniaksi päätimme käydä leffassa. Katsottavaksi elokuvaksi valikoitui The Imitation Game, koska sen aihepiiri kiinnosti meitä ja ennen kaikkea koska näytösaika sopi hyvin omiin aikatauluihimme.

The Imitation Game perustuu löyhästi brittiläisen Alan Turingin elämäkertaan. Hän oli nerokas matemaatikko, joka onnistui yhdessä tiiminsä kanssa murtamaan natsien käyttämän Enigma-koodin toisen maailmansodan aikana. Turing ei elämänsä aikana saanut kunniaa uroteostaan, koska Britannia ei halunnut sodan jälkeenkään paljastaa maailmalle, että he ymmärsivät murtamattomana pidettyä koodia. Turing oli homoseksuaali ja hänet tuomittiin sen takia siveettömyydestä 50-luvulla kemialliseen kastraatioon. Muutama vuosi tuomion jälkeen hän päätyi tekemään itsemurhan.

The Imitation Gamessa on mielestäni kaikki ainekset loistavaan elokuvaan. Tarina on kiinnostava ja jossain määrin merkittäväkin. Elokuvan maailma on luotu huolella. Pääosaa esittävä Benedict Cumberbatch, joka on tosielämässä raamikas ja sanavalmis leffatähti, on todella uskottava sosiaalisesti taitamattomana, nyyppänä matematiikkanerona. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, varsinkin nuorta Turingia esittävä Alex Lawther. Elokuva jää mielestäni hyvistä lähtökohdistaan huolimatta kuitenkin vain keskinkertaiseksi.

Minua häiritsi elokuvassa päälleliimatun oloinen sentimentaalisuus. Kun Turingin tunne-elämässä tapahtui, alkoi Hollywood-tyyppinen itketysmusiikki heti pauhata. Minua se enemmänkin vieraannutti elokuvasta, kuin auttoi eläytymään. Esimerkiksi kohtaus, jossa Turingin tiimiläiset osoittavat hänelle lojaaliutta nousten komentajaansa Dennistonia vastaan, muistutti tahattoman koomisesti kohtausta Kuolleiden runoilijoiden seurasta. Sitä, jossa oppilaat nousevat pulpettiensa päälle ja lausuvat: "Captain, my captain".

Silloin, kun en elä tädin elämää korkeakulttuurin parissa, saatan seurata ihania hömppäsarjoja telkkarista. Yksi suosikeistani on Game of Thrones. Tämän takia minun oli vaikea suhtautua Turingin komentajaan, jonka väitettiin olevan Alastair Denniston, mutta joka oli ilmiselvästi Tywin Lannister kyseisestä sarjasta. En nyt tarkoita vain sitä, että näyttelijä oli sama Charles Dance. Hän myös esitti aivan täysin samaa hahmoa. Myös toisen suosikkisarjani Downton Abbeyn Tom Branson oli päässyt mukaan Turingin tiimiin ihan omana persoonanaan, tosin John Cairncrossin nimellä. Mahdollisesti tämä hahmojen tunnistaminen on ihan oma ongelmani ja ehkä minun kannattaisi vähentää telkkarin töllöttämistä. Toisaalta sivuhenkilöiden roolituksessa tai ohjauksessa olisi ehkä voitu käyttää enemmän mielikuvitusta.

Elokuvan lopussa kuvaan tuli tekstit, joissa kerrottiin kuinka monta ihmistä oli tuomittu siveettömyydestä Britanniassa homoseksuaalisuuden kieltävän lain ollessa voimassa. Koin tekstit aivan turhaksi alleviivaamiseksi, jotka toimivat tarkoitustaan vastaan, ihan kuin nyyhkymusiikitkin. Olimme juuri nähneet Cumberbatchin hienon tulkinnan murtuneesta miehestä, joka oli saanut epäinhimillisen tuomion. Varmasti jokainen katsoja oli jo ymmärtänyt lain raadollisuuden.

Kaikista häiriintymisistäni huolimatta poistuin teatterista hyvillä mielin. The Imitation Game oli ihan viihdyttävä kokonaisuus, enkä ollut siltä sen enempää odottanutkaan. Jos tahtoo viettää illan elokuvan parissa, on varmasti olemassa huonompiakin vaihtoehtoja katsottavaksi. (Parempiakin on, kuten vaikka Birdman.)

Ihanan hullu Birdman

Kävimme eilen mieheni kanssa katsomassa paljon kehutun Birdman-elokuvan. Emme tienneet etukäteen leffasta juuri mitään. Olimme nähneet mainoksen telkkarista, jonka perusteella päätimme, että Birdman on vähintäänkin kiinnostava. Olimme liikkellä avoimin mielin, mikä oli varmasti hyvä ratkaisu. (Tosin, milloin avoin mieli nyt huono olisikaan?)

Alejandro G. Iñárritun ohjaama Birdman kertoo Riggan Thomson -nimisestä näyttelijästä (Michael Keaton). Thomson on tehnyt uran Hollywoodissa 90-luvulla esittämällä lukuisissa leffoissa Birdman-supersankaria. Nyt hän on sovittanut näytelmäksi Broadwaylle Raymond Carverin novellin, jonka hän myös ohjaa ja jossa näyttelee pääosaa. Tämä on hänen mahdollisuutensa luoda uudestaan jo nuutumaan päässyt uransa ja saada arvostusta taiteilijana. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat ajalle viimeisistä kenraaliharjoituksista ensi-iltaan.

Riggan Thomson on erittäin hermostunut ja sekava ennen tärkeää ensi-iltaansa. Hän käy jatkuvasti keskusteluja päänsä sisäisen äänen kanssa ja kuvittelee pystyvänsä liikuttamaan esineitä ajatuksen voimalla. Myös elokuvan muut hahmot tuntuvat olevan kukin omalla tavallaan ihan pihalla. Riggan Thomsonin stressiä lisää muun muassa hänen teiniangstaava tyttärensä (Emma Stone) sekä pitelemätön vastanäyttelijä (vanha suosikkini Edward Norton), joka tahtoisi tehdä lavalla kaiken ihan oikeasti.

Vaikka kaikki hahmot painivat omien ongelmiensa kanssa ja saattoivat aiheuttaa harmia toisilleen, he näyttäytyivät sympaattisina ja ymmärrettävinä elokuvan katsojalle. Tästä on varmasti kiitettävä loistavia näyttelijöitä.

Birdmanin tunnelma oli yhtä sekava ja hektinen, kuin Riggan Thomsonin sielunmaisemakin. Kohtaukset etenivät välillä niin intensiivisesti, että huolestuin vähän, jaksanko sellaista tahtia elokuvan loppuun saakka. Onneksi rauhallisempiakin hetkiä tuli, ettei tullut väsähdystä. Levotonta tunnelmaa välittivät loistavasti soudtrackin jazz-henkiset rummut, jotka soivat melkein jatkuvasti. Muutaman kerran myös nähtiin mies soittamassa näitä rumpuja, välillä kadunkulmassa, välillä teatterin käytävillä. Vain kun tarinassa mentiin mielikuvitusmaailmaan, joko teatterissa tai Rigganin pään sisällä, musiikki muuttui romanttiseksi. (Kappale oli joku tosi tuttu, olen varmaan soittanut sitä. En saanut kuitenkaan millään kaivettua muististani, mikä se oli. Tshaikovskyä ehkä?)

Birdman oli kokonaisuudessaan ilahduttavan outo. Joskus omituiset elokuvat voivat olla vaikeita katsoa, jos tulee olo, ettei ole yhtään mukana tapahtumissa. Birdman oli kuitenkin hauska, ja sen omituisuudet sopivat hyvin sen omaan maailmaan. Elokuva oli täynnä yksityiskohtia, joita ei eritysemmin alleviivattu, mutta oli ilo bongailla. Luulen, että toisella katselukerralla näitä huomaisi vielä paljon enemmän. Oikeastaan tunnelman tragikoomista hulluutta on todella vaikea kuvata, se täytynee kokea itse.

Mielenkiinnolla seuraan nyt, miten Birdmanin käy tämäniltaisessa Bafta-gaalassa ja lähestyvässä Oscar-gaalassa. Se on ainakin kahminut paljon ehdokkuuksia, esimerkiksi molemmissa parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen ehdokkuuden.