Ahdistusta ja uusia tuulia

Turun filharmonisella orkesterilla oli tällä viikolla mielenkiintoinen konserttiohjelma. Orkesteri esitti Stravinskyn Satakielen laulun, Ravelin La Valsen sekä Bernsteinin 2. sinfonian "The Age of Anxiety". Konsertin kiinnostavuutta lisäsi vielä, että Bernsteinin sinfonian aikana konserttitalon seinään heijastettiin Alexander Polzinin maalaussarja samaisesta Age of Anxiety -teemasta. Pakkohan tämä oli käydä kokemassa!

Ravel

Konsertin alkupuoli mentiin vielä ihan perinteiseen tyyliin ilman maalauksia. Ensimmäisenä kuultu Stravinskyn Satakielen laulu sopi kuitenkin ahdistusteemaan loistavasti. Teoksessa haettiin selvästi musiikillisen ilmaisun ääripäitä, kirkuvan kovia ja korkeita hetkiä seurasi intensiivinen hiljaisuus. Orkesterista etsittiin tukahdutettuja sävyjä muun muassa sordinoiden, puupuhaltimien fluttereiden ja jousiston sul ponti cello -soiton avulla. Sointumaailma oli rikkaan impressionistinen.

Ravelin La Valse oli hyvä pari Stravinskylle. Toisaalta teoksen harmoniat tuntuivat samalla tavalla impressionistisilta. Toisaalta La Valsen rakenteesta oli raikkaiden sointujen takaa kuultavissa perinteinen letkeä wienervalssi. Sellainen, jota mahakkaat sedät soittavat uutena vuonna. Tunnelma oli siis jossain määrin rentoutuneempi kuin Stravinskyssä, vaikka kyllä Ravelilta hurjuuttakin löytyi. 

Väliajan jälkeen päästiin itse asiaan, kun vuorossa oli Bernsteinin sinfonia ja Polzinin maalaukset. The Age of Anxiety on W.H. Audenin pitkä runo, josta molemmat herrat ovat tahoillaan inspiroituneet. Tfo:n käsiohjelmassa oli tällainen lainaus runosta: 

We would rather be ruined than changed
We would rather die in our dread
Than climb the cross of the present
And let our illusions die”

Bernstein

Bernsteinin musiikki kuulosti teemaansa nähden yllättävän rauhalliselta. Ahdistus ilmeni enemmänkin synkkänä kohtalokkuutena, kuin hälinänä tai kiireenä. Konsertin alkupuolen mutkikkaiden sointujen tilalla oli nyt juurevia, yksinkertaisia sointuja ja unisono-soittoa. Rytmikäs ja minimalistinen musiikki ahdistuneella vivahteella toi jopa jossain kohtaa mieleeni ikisuosikkini Shostakovitshin.

Polzinin maalauksista oli tehty mediateos, jossa maalaukset hiljalleen muodostuivat ja hajosivat ja muuttuivat uusiksi maalauksiksi. Seinälle muodostui monia ihmishahmoja, jotka näyttivät tuijottavan tyhjillä silmillä kaukaisuuteen. Välillä teosten vaihtuessa olin näkevinäni veripisaroita. Varsin vaikuttavaa, ainakin minua melkein rupesi pelottamaan.

En ole ennen ollut tämän tyyppisessä konsertissa, jossa katsellaan kuvia orkesterin soittaessa. Hetkittäin minusta tuntui, etten pystynyt keskittymään musiikkiin yhtä paljon, kuin ihan perinteisessä konsertissa. Huomasin myös välillä tuijottavani soittavaa orkesteria vanhasta tottumuksesta unohtaen maalaukset. Koska Polzin on tehnyt maalaussarjansa itsenäiseksi teokseksi, eikä Bernsteinin sinfonian kuvitukseksi, maalauksien ja musiikin tunnelmat eivät ihan joka hetki kohdanneet. Toisaalta kun sitten sattui oikea maalaus oikeaan hetkeen sinfoniassa, vaikutus oli suurempi, kuin osiensa summa.

Konsertti oli mielestäni kokonaisuudessaan hieno. Teokset muodostivat selkeästi temaattisen kokonaisuuden ja orkesteri soitti todella hyvin ja hienolla intensiteetillä. 

Joskus kuulee syytöksen, että sinfoniaorkesterit ovat vain museoita, joissa soitetaan satoja vuosia vanhaa musiikkia, jolla ei ole enää yhteyttä nykypäivään. Orkestereilla onkin nykyisin kova tahto uudistua ja houkutella uutta yleisöä. The Age of Anxiety on mielestäni malliesimerkki konserttikonseptin uudistamisesta. Varmasti ahdistuksen aika on nykypäivänäkin ajankohtainen teema, vaikka konsertin musiikki ei ihan modernia olekaan. Erityisesti on hienoa, että uusia ideoita voidaan toteuttaa tinkimättä taiteellisesta tasosta. Uutta sisältöä konsertteihin hakiessa onkin varmasti hyvä idea tutkia, mitä muilla taiteenlajeilla voisi olla annettavaa. Uskoisin, että se on hedelmällisempi tie, kuin vaikka oman taiteen viihteellistäminen.

Turun kevät

Turussa on vietetty viikkoa aurinkoisissa tunnelmissa. Lämpöä on ollut parhaimmillaan lähes kymmenen (plus!)astetta, talitintit ovat lauleskelleet ja paikoitellen on jo tuoksunut kevät! Olisikohan tämä talvi jo voiton puolella?

Kesää odotellessa on varmasti hyvä suunnitelma viihdyttää itseään monenlaisissa kulttuurimenoissa, menee aikakin mukavasti ja joutuisasti. Olenkin suunnitellut kaikenlaista ohjelmaa itselleni kevääksi. Ajattelin kirjata suunnitelmiani tänne blogiin, jotta ne vähän varmemmin myös toteutuisivat.

Yksi hyvin pian toteutettava suunnitelma on mennä Aurinkobalettiin katsomaan Ennen viimeisiä ajatuksia. Tanssiteokseen on tehnyt koreografian Jorma Uotinen, johon olen joskus suhtautunut ennakkoluuloisesti. Näin kuitenkin viime kesänä Kansallisbaletin kesäkiertueella pätkän hänen toisesta teoksestaan ja olin aivan ihastuksissani. Kesällä näkemäni tanssi oli niin hauska, että nauroin monta kertaa ääneen. Ennen viimeisiä ajatuksia pitäisi taas olla oikein tunteikas ja kohtalokas. Toivoisin, että kyseessä olisi sellainen esitys, joka todella koskettaisi. Jää nähtäväksi - ainakin jos toimin nopeasti. Ennen viimeisiä ajatuksia menee nimittäin vain helmikuun loppuun.

Toinen tanssiesitys, joka kiinnostaisi on Tanssiteatteri Erin Zirkkeli. Teoksen mainostetaan olevan hauska ja kummallinen. Kuulostaa siis hyvältä. Erin tilat ovat niin intiimit ja tyyli sen verran omaperäinen, että esityksen luulisi olevan oikea elämys.

                                                   
Turun filharmonisella orkesterilla on monia konsertteja, joita kuulisin mieluusti. Ihan erityisesti tahdon kuitenkin mennä katsomaan ja kuuntelemaan, kun orkesteri säestää livenä Chaplinin mykkäelokuvaa Nykyaika 23. ja 24.4. Olen nimittäin kerran itsekin ollut soittamassa samanlaisessa esityksessä. Se oli aika rankka rypistys: orkesterin osuudet olivat osittain aika vaikeaa soitettavaa. Vaati supertarkkaa keskittymistä pysyä kokoajan täysin oikeissa tempoissa, jotta elokuvan ääniefektit osuivat kohdilleen. Elokuva kesti puolisentoista tuntia, mikä on pitkä aika soittaa tauotta. Muistan murisseeni ennen elokuvan alkua vierustoverille, miten paljon mielummin olisin yleisössä, kuin soittamassa. No, nyt on sitten mahdollisuuteni! Menen nauttimaan hauskasta leffasta ja musiikista, tuntien vain ihan pientä vahingoniloa orkesteria kohtaan.

Pari viikkoa sitten harmittelin ystävälleni kahvikupin ääressä, miten harvoin minun tulee käytyä taidenäyttelyissä. Oma mukavuusalueeni on enemmän esittävien taiteiden puolella. Vakuutin, että kyllä varmasti menisin, jos vaikka Helene Schjerfbeckin näyttely tulisi Turkuun. Kotiin päästyäni luin lehdestä, että Turun taidemuseossa on avattu Ellen Thesleffin näyttely. Jutussa kerrottiin myös tietämättömälle, että Thesleff oli Schjerfbeckin aikalainen, ja on ehkä turhaan ollut hänen varjossaan. Ehkäpä tässä on pienimuotoista kohtalon johdatusta.

Googletellessani tarkempia tietoja tätä juttua varten silmiini osui vielä yksi konsertti, johon saattaa olla pakko mennä. Muistaakohan joku vielä vuoden tai parin takaisen YouTube-hitin, jossa melodikalla ja pahvilaatikkorummuilla varustautuneilla katusoittajilla oli ihan älyttömän hyvä meininki Helsinkiläisessä metrotunnelissa? Kyseessä on yhtye nimeltä Neljä ässää ja he ovat tulossa Turun Linnateatteriin keväällä! En ole ihan varma jaksaako tuollaista soittoa kuunnella konsertin verran, mutta täytyy varmaan kokeilla. En ainakaan pysty katsomaan tätä videoklippiä ilman leveää hymyä. https://www.youtube.com/watch?v=C3ee6u5IbGE

Paljon on muitakin menoja, jotka houkettelisivat. Ehkä joskus jopa lähden täältä Turusta retkelle, vaikka Turku onkin hyvä paikka olla. Kesää odotellessa koristin tämän postauksen kesäisillä Turku-kuvilla. Varför Paris, vi har ju Åbo. :)