Brittikomediaa kesälukemisena, osa 2

Kuten jo kertoilinkin aikaisemmin, en tahtonut kesälukemisekseni tänä vuonna raskasta tai synkkää luettavaa. Tahdoin, että pysyn kirjassani kärryillä, vaikka torkahtaisin lukujen välillä auringossa, tai vaikka olisin tullut nauttineeksi muutaman lasillisen kuohuvaa. Käydessäni kirjastossa oikeastaan etsimässä matkaoppaita, silmiini sattui P.G. Wodehousen kirja Parahin Jeeves. Sen kummempia pohtimatta nappasin kirjan mukaani. (Tosin lainasin sen toki ensin.)

Muutaman viikon kuluttua kirjastokäynnistä, kun tartuin kirjaan, tulin ajatelleeksi, etten oikeastaan ollut koskaan lukenut yhtään Jeeves -tarinaa. Mielikuvani tarinoiden hulvattomuudesta perustui oikeastaan epämääräiseen muistikuvaan, että olen joskus lapsena katsonut Jeeves-tarinoita telkkarista, ja että tv-sarjassa ehkä näyttelivät suosikkini Stephen Fry ja Hugh Laurie. (Googletin: sellainen sarja on tosiaan tullut töllöttimestä, kun oli lapsi!)

Wodehousen kirja koostuu itsenäisistä tarinoista, joissa päähenkilö, nuorehko, yläluokkainen, rikas ja pöhkö Bertie Wooster joutuu kiipeliin pyrkiessään auttamaan pöhköjä ystäviään. Onneksi Woosterin viisas ja kaikinpuolin taidokas miespalvelija Jeeves pelastaa tilanteen poikkeuksetta. Tutkiessani tarkemmin nopeasti mukaani lähtenyttä kirjaa, huomasin kyseessä olevan kirjasarjan neljäs osa. Onneksi tämä ei tarinoiden itsenäisyyden ja juonten yksinkertaisuuden takia haitannut lukukokemusta lainkaan.

Kirjan ensimmäinen tarina oli melko pitkä ja tuntui minusta hieman pitkäveteiseltä ja ennalta-arvattavalta. En tiedä, oliko kirjan heikoin osuus vahingossa laitettu ensimmäiseksi, vai enkö ollut vain vielä päässyt sisälle Wodehousen tyyliin. Kirjan edetessä huomasin nimittäin hymisteleväni ja hykerteleväni enenevässä määrin. Lopulta muuan epäonnisen muotokuvamaalauksen kuvaus aiheutti minussa niin hallitsemattoman hihityskohtauksen, että mieheni, joka makoili vieressäni lukemassa dekkaria, luuli minun ehkä menettäneen viimeisetkin inkkarit kanootista. 

P.G.Wodehousen tyylissä pääosassa eivät olekaan tapahtumat, vaan taidokas sanailu ja osuvat henkilökuvat. Esimerkiksi tämä täti-ihmisen kuvaus aiheutti monta hymähdystä meikätädissä: 

"Lady Malvern oli herskyvä, ilomielinen, terveyttä uhkuva, ylitsepursuava lempo naiseksi, ei erityisen pitkä, mutta varren lyhyyttä kompensoivat ahteripuolelta etumuksen kautta kertyvät metri kahdeksankymmentä senttiä ympärysmittaa. - Hänellä oli ulkonevat kirkkaat silmät ja kosolti keltaista tukkaa, ja kun hän avasi suunsa, näkyviin välähti viisikymmentäseitsemän etuhammasta. Hän oli niitä naisia, jotka lamauttivat miehen kyvyt."

 Kirjan on suomentanut loistavasti Kaisa Sivenius. Voisin kuvitella, että hänellä on riittänyt haastetta.

P.G.Wodehousen maailmassa kaikki naiset taitavat olla kauhistuttavia tyranneja, tai sitten muuten vain mielipuolia. Varsinkin rikkaat tädit ovat oikeita ärmättejä. Vastaavasti mieshahmot ovat aikalailla onnettomia tunareita, tietenkin lukuunottamatta Jeevesiä. Lukiessani nousi välillä mieleeni, että pitäisiköhän kirjan melko seksistisistä asetelmista olla jossain määrin tietoinen. Päätin kuitenkin, ettei näin vanhan ja sitäpaitsi hupaisan teoksen kanssa tarvitse olla tiukkapipoinen.

Brittikomediaa kesälukemisena, osa 1

Heinäkuussa tämä täti on lomaillut urakalla ja pysynyt kaukana kaiken maailman tietokoneista ja muista sosiaalisista vimpaimista. Tämä tietenkin näkyy hiljaisuutena blogin puolella. Nyt alkaa taas olla aika palata, jos ei nyt ihan vielä arkeen, niin ainakin vähän urbaanimpaan eloon. On siis hyvä aika kirjoitella tänne kesän aikana kertyneitä kokemuksia. Aloitan raportoimalla kesäkirjoistani, tulevaisuudessa saattaa seurata matkakertomuksen tynkääkin.

Kesällä on kiva lukea. Laiturilla, uimarannalla, omassa pedissä mökillä, lentokentällä, tai hotellihuoneessa, jos lomapäivän jälkeen saa pidettyä silmät auki. Tänä kesänä minulla oli olo, etten halunnut synkistää huoletonta lomaani ahdistavalla tai pelottavalla lukemisella, jottei vaikka pimeällä hyyskäpolulla alkaisi hirvittämään. En tahtonut uppoutua tragedioihin enkä ihmismielen pimeisiin puoliin. Tuntui, että kesäkirjan juonta olisi hyvä pystyä seuraamaan, vaikka kesken lukemisen vähän torkkuisi. Näillä kriteereillä kesäkirjoikseni valikoitui brittikomediaa: Helen Fieldingin Bridget Jones -Mad about the boy sekä P.G.Wodehousen Parahin Jeeves. Kerrottakoon ensiksi Bridget Jonesista.

Alkaessani lukea Bridget Jonesin uusinta päiväkirjaa, sain nopeasti huomata, etten sittenkään ihan täysin onnistunut välttämään tragediaa kesäohjelmassani. Bridgetin (ja varmaan monien muidenkin naisten) elämän suuri rakkaus Mark Darcy on nimittäin kuollut tapaturmaisesti ennen päiväkirjan alkua ja kirja kertoo Bridget Jonesin vähitellen edistyvästä toipumisesta ja surutyöstä. Toki aihetta käsitellään kepeään tyyliin ja hauskasti, mutta on myönnettävä, että minulta tirahti salaa muutama kyynel lukiessani.

Ehkäpä tunteelliseen suhtautumiseeni vaikutti, että sekä Bridget Jones että Mark Darcy ovat olleet tuttuja hahmoja niin monien vuosien ajan. Mark Darcy on mielessäni tietenkin näyttelijä Colin Firthin näköinen. Hän on hyvä, mutta sosiaalisesti kömpelö mies, joka pitää jouluisin vastentahtoisesti äitinsä kutomaa rumaa villapaitaa. (Mielikuvissani Mark Darcy saattaa myös käydä laulamassa Abbaa kreikkalaisella saarella, mutta se ei taida kuulua Fieldingin luomaan tarinaan...) Ja nyt tämä kunnian mies on siis kuollut, eikä saa nähdä lastensa kasvavan, eikä voi enää pelastaa tilannetta epätoivon hetkellä, kuten hän aina ennen teki. Vaikka ymmärrän, että kysymys on hömppähahmoista ja hassunhauskoista chick lit -kirjoista, tulen silti surulliseksi Mark Darcyn kuolemasta.

Kyllähän kirja minua toki myös nauratti. Bridget Jones on yhä mainion samaistuttava hahmo epävarmuuksineen ja neuroottisuuksineen. Hän yrittää kovasti olla kuin naistenlehtien täydelliset naiset, mutta sortuu vastoin parempaa tietoaan heikkona hetkenä syömään juustoraastetta suoraan pussista ja juomaan pari lasia liikaa viiniä. Kukapa meistä ei tähän osaisi samaistua. (Itse tosin suosin juustoraasteen tilalla ehkä kinuskikastiketta ja lusikkaa.) 

Bridget Jones - Mad about the boy oli, tragediasta huolimatta, juuri sitä, mitä kesäkirjaltani tahdoin. Päiväkirjan rakenne mahdollisti välillä hajamielisenkin lukemisen ja juonessa pysyi mukana myös muutaman cava-lasin jälkeen. Hömppää kirja oli toki ihan avoimesti, loppuratkaisun saattoi arvata alusta asti ja varmaankin kaikki henkilöhahmot olivat jossain määrin stereotyyppejä, tosin hauskoja sellaisia. Bridget Jones ei ole vuosien vieriessä menettänyt viehätysvoimaansa, enkä pitäisi huonona uutisena, jos hänen tarinensa jatkuisi tämän kirjan jälkeenkin.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta kera tätimäisen paheksunnan

Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta näyttää ulospäin kirjalta, johon voisin rakastua. Kannen kuva vie ajatukset amerikkalaiseen pikkukaupunkiin ja takakannen teksti hehkuttaa rakkaustarinaa ja murhamysteeriä. Paksu kirja vaikuttaa siltä, että sitä voisi ahmia pelkäämättä tarinan loppumista. Korkeat odotukseni täyttyivät kuitenkin vain osittain.

Kirjaa lukiessa käy nopeasti selväksi, että kysymys on hyvin viihteellisestä teoksesta. Mikäs siinä, viihtyminenhän on kivaa, eikä sen tarvitse tarkoittaa huonoa kirjallisuutta. Huvitti vain, kun kirjan päähenkilö, nuori menestyskirjailija Marcus Goldman, niin kiihkeästi paheksuu viihdekirjallisuutta ja kustannusteollisuutta. Hän tahtoo itse tuottaa vain taiteellisesti kestävää, syväluotaavaa kirjallisuutta. Kirjassa myös siteerataan pariin otteeseen Goldmanin oppi-isän Harry Quebertin teosta, joka on olevinaan amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko. Aikamoiselta lässytykseltä vaikuttaa. Dicker ei ole ehkä yhtä kunnianhimoinen kirjoittaja, kuin hänen luomansa hahmot.

Kirjan keskiössä on romanssi, joka esitetään kauniina Romeo ja Julia -tyyppisenä rakkaustarinana. Osapuolina ovat 34-vuotias kirjailija ja 15-vuotias tyttö. Ongelmani lukiessa oli, että vaikka kuinka vakuutellaan, että tyttö oli rakastunut mieheen, en voi pitää tuollaista suhdetta hyväksyttävänä. Rakkaus ei mielestäni muuta sitä, mikä suhteessa on ongelmana. Se, mitä seurustelu tai rakkaus tarkoittaa teini-ikäiselle pitäisi olla ihan eri, kuin aikuiselle. Ymmärrän, että kysymys on fiktiosta, mutta en vain pysty näkemään lapsen ja aikuisen suhdetta kauniina. Harmi, koska lukeminen olisi ollut paljon antoisampaa, jos olisin pystynyt eläytymään rakkaustarinaan.

Onneksi kirjassa oli muitakin puolia kuin epäsuhtainen rakkaustarina. Murhamysteerin osuus oli paljon mielenkiintoisempaa luettavaa ja tarjosi hyviä yllätyksiä useaan otteeseen. Kun tarinassa keskityttiin vanhan mysteerin penkomiseen, minulla oli vaikeuksi laskea kirjaa käsistäni. Kirjan rakenne oli tavallaan erittäin monimutkainen, oli tarinaa tarinan sisällä, lainauksia monista eri kuvitteellisista kirjoista, kirjeenvaihtoa, takaumia - kaikki keinot käytössä. Silti lukija, tai ainakin tämä täti, pysyi helposti kärryillä.

Tarinan henkilöhahmot jäivät aika pinnallisiksi. Tuntui, että jokaista hahmoa määritti yksi piirre: joku oli ahne, toinen komentelevainen ja kolmas suorapuheinen. Tavallaan tämä kaksiuloitteisuus kuitenkin sopi murhamysteerin selvittelyyn. Hahmot tuntuivat ennelta-arvattavilta, joten oli helppo rakennella teorioita päässään. Osaisinkin hyvin kuvitella kirjan tarinan elokuvana, vähän Neiti Marplen tyyliin.

Mitäs mieltä olette, voiko kirjan fiktiivisessä maailmassa hyväksyä asioita, mitä ei tosielämässä suvaitsisi?  Pääsittekö tunnelmaan lukiessanne tätä kirjaa?

Ihan tavallisen tähden elämää

En kovin usein lue kirjoja moneen kertaan, mutta tähän palaan aina uudestaan. Kyseessä on Michael Palinin päiväkirja, eli Michael Palin Diaries 1969 -1979 The Python Years.

Palin tuli suurelle yleisölle tutuksi Monty Python -ryhmän jäsenenä 60- ja 70-lukujen vaihteessa. Python-uransa lisäksi hän on tehnyt mm. matkailuohjelmia BBC:lle. Näitä ohjelmia on näkynyt Suomenkin televisiossa. Palin on pitänyt päiväkirjaa omaksi ilokseen ja harrastuksekseen vuodesta 69. Näistä päiväkirjamerkinnöistä on myöhemmin koottu useita kirjoja, joista tämä suosikkini on luonnollisesti ensimmäinen.

Kirja alkaa olla sen näköinen, että sitä on rakastettu.

Kirjassa Palin kertoo elämästään 70-lukuisessa Lontoossa. Päiväkirjan alussa hän on pienen poikavauvan tuore isä. Vuosien edetessä lapsia syntyy vielä kaksi lisää. Palin kirjoittaa lämpimästi perhe-elämästään yhdessä Helen-vaimonsa kanssa. Vaikka kirjan edetessä Palinista kehkeytyy kansainvälinen leffatähti, hän pitää kiinni peribrittiläisestä keskiluokkaisesta elämäntavastaan. Merkinnöissä kyllä vilahtaa paljon julkimoita. Palin ystävystyy esimerkiksi George Harrisonin kanssa ja kuvaa Saturday Night Liveä Bill Murrayn ja John Belushin kanssa. 

Palinin lempisana on varmastikin silly, joka kääntyy huonosti suomeksi. Jotain se on hassun ja pöhkön välimaastosta. Palin näkee tätä ilahduttavaa pöhköyttä joka puolella, yhteiskunnassa, ihmisissä ympärillään ja itsessään. Ihailen Palinin kykyä huomata elämän pieniä sattumuksia ja kiinnostavia yksityiskohtia. Hän tuntuu myös aidosti pitävän kaikista ihmisistä ympärillään, kirjasta on vaikea löytää pahaa sanaa kenestäkään. Lukemisesta tulee hyvä mieli.

Palinin kirjoituksista tosin välittyy, että 70-luvun Lontoossa on eletty vaikeita aikoja. Palinin elämää hankaloittavat usein sähkökatkot. Syynä energiapulaan on kaivosmiesten lakkoilu sekä öljykriisi. Tuntuu ihmeelliseltä, että ihan Britannian lähihistoriassa on eletty aikaa, jolloin sähköt katkeilevat noin vain, kesken palaverin tai elokuvanäytöksen. Myös Irlannin katolisten terroristihyökkäykset näkyvät Palinin arjessa. Hän kertoo monta kertaa ajaneensa pommitetun paikan ohi. (Terrori-iskujen ollessa tiheimmillään Pythonit soittavat ravintolaan ja kysyvät, voivatko tahdä pöytävarauksen, vai aikooko ravintola kenties räjähtää illalla.)

Kirjan kieli on rikasta ja sävykästä. Palin on lukenut kirjallisuustiedettä Oxfordissa ja tämä näkyy hänen sanailuissaan. Jopa siinä määrin, että tällaisella ei-natiivilla englanninlukijalla on välillä vaikeuksia ymmärtää hänen täsmällisesti kuvailevia adjektiivejaan.

Yksi syy, miksi palaan aina uudelleen juuri tähän kirjaan on, että se on ihan täydellistä iltalukemista ennen nukkumaanmenoa. Palinin elämässä ei tapahdu mitään kovin järkyttävää tai hermostuttavaa. Kuten elämässä nyt yleensä, ei päiväkirjassakaan ole mitään kantavaa juonta, josta täytyisi pysyä kärryillä. Yhden päivän merkinnät ovat lyhyitä, joten jos silmä alkaa luppasemaan, on luvun loppu aina lähellä. Merkinnät ovat viihdyttäviä, hyväntuulisia ja napakasti kirjoitettuja.

Ilahduin kovasti, kun Michael Palin  päätti tämän vuoden alussa alkaa pitää Facebook-sivua. Ja voi onnea! Hän kirjoittaa sinne kuulumisiaan ihan kuin päiväkirjaansa. Tällä hetkellä seitsemänkymppinen herra on komediakiertueella Australiassa ja lähettelee sieltä terveisiä faneilleen.