Keikkaelämää

Tällä viikolla sain vaihtelua elämääni, kun kävin keikkalaisena ihan toisella puolella Suomea. Mikäs sen mukavampaa!

Sinfoniaorkestereilla tulee välillä vastaan tilanteita, jossa tarvitaan enemmän soittajia, kun talon palkkalistoilta löytyy. Joissain teoksissa voi esimerkiksi olla vaikka kahdeksan kakkosviulustemmaa, kun orkesterissa on soittajia vain kuusi, tai harpisteja voidaan tarvita kaksi, kun vakituisia on hyvä jos yhtäkään. Joskus tietysti tarvitaan ihan tavallista sairausloman sijaista. Tällaisissa tilanteissa turvaudutaan tilapäisiin keikkalaisiin. Kuten Kulttuuritätiin.

Pakattaessa on oltava hyvä lista.

Orkesterit eivät solmi keikkalaisten kanssa varsinaista työsopimusta, vaan keikkalaiset ovat tilapäisinä työntekijöinä tuntipalkalla. Jos tällainen keikkalainen matkustaa toisesta kaupungista, orkesterin tulee maksaa hänelle matkat keikkakaupunkiin, majoitus hotellissa sekä päivärahat. Järjestely on ainakin lyhyellä tähtäimellä hyvä molemmille osapuolille. Orkesterin ei tarvitse palkata uutta työntekijää, mikä ymmärtääkseni olisi sekä kallista että hankalaa. Keikkalainen taas saa usein työstään vähän enemmän rahaa käteen, kuin mitä kuukausipalkalla saisi. Ja hotellimajoituksen, mikä on kivaa.

Ilahdun aina kovin kun minua pyydetään johonkin keikalle. On mukavaa lähteä vähän kuin turistiksi toiseen kaupunkiin. Keikoilla myös pääsee soittamaan erilaisissa orkestereissa ja ottamaan erilaisia rooleja eri sektioissa. Jos on soittanut paljon suurissa orkestereissa, on virkistävää, miten paljon vastuuta joka soittajalla on pienissä sinfonietta-orkestereissa. Jos taas pääsee pitkästä aikaa täysikokoiseen orkesteriin, on ihan mahtavaa, kun tuoli alkaa täristä äänimassan voimasta. Keikalla tietenkin tutustuu uusiin kivoihin työkavereihin. Koska muusikkopiirit ovat hyvin pienet, keikalla pääsee myös lähes aina näkemään vanhoja opiskelukavereita tai musiikkileirituttuja.

On keikkailu toisaalta raskastakin ja haastavaa. Keikkalaisella on töissä koko ajan näytön paikka. Jos keikkalaisesta ei pidetä syystä tai toisesta, häntä ei pyydetä uudelleen. Täytyy soittaa vakuuttavasti ja myös osoittaa olevansa kiva työkaveri. Jos keikkalainen virittää soitintaan ärsyttävän kovaa tai vaikuttaa epäilyttävästi tosikolta, voi aina seuraavalla kerralla pyytää jotakin toista. Tarjokkaita kyllä riittää. Usein rahapulaiset orkesterit säästävät siten, että pyytävät keikkalaiset töihin viikon toisesta harjoituspäivästä alkaen. Täytyisi toisin sanoen pystyä soittamaan vähintään yhtä varmasti kuin vakituinen sektio, joka on hitsaantunut vuosien aikana yhteen ja on jo harjoitellut ennen keikkalaisen tuloa. (Ei sinänsä, että valittaisin. Paineet ja niiden sietäminen kuuluvat muusikon elämään.)

Hotellihuoneet ovat aina ihan samanlaisia.

                        

Keikkaviikoista tekee erityisiä tietenkin se, ettei töiden välissä pääse kotiin. Toisaalta on vaivalloista, kun jokainen kahvikupponen täytyy käydä ostamassa jostain. Toisaalta olen opetellut ottamaan ilon irti siitä, että on ihan pakko syödä pelkkää ravintolaruokaa. Yritän syödä joka ilta eri maalaista, esimerkiksi tällä viikolla sain mm. meksikolaista katuruokaa ja kreikkalaista tsatsikimössöä. Yksinäinen hotellihuonekin voi olla uhka tai mahdollisuus. Ei tarvitse murehtia tiskaamisia tai pyykkäämisiä, mutta tylsyys voi iskeä iltaisin. Olenkin ruvennut pakkaamaan mukaani kuntosalivarusteet. Jos käy vähän hikoilemassa salilla jonain iltana, ei elämä mene keikkaviikollakaan pelkäksi työnteoksi.

Kun kirjoitan tätä, olen palannut kotiin tutun tietokoneen äärelle. Eilinen konsertti meni hyvin ja työviikko oli mielenkiintoinen ja hauska, joten mieli on hyvä. Täytyy kuitenkin sanoa, että kotisohva tuntuu harvoin niin ihanalta, kuin juuri nyt.

Ahdistusta ja uusia tuulia

Turun filharmonisella orkesterilla oli tällä viikolla mielenkiintoinen konserttiohjelma. Orkesteri esitti Stravinskyn Satakielen laulun, Ravelin La Valsen sekä Bernsteinin 2. sinfonian "The Age of Anxiety". Konsertin kiinnostavuutta lisäsi vielä, että Bernsteinin sinfonian aikana konserttitalon seinään heijastettiin Alexander Polzinin maalaussarja samaisesta Age of Anxiety -teemasta. Pakkohan tämä oli käydä kokemassa!

Ravel

Konsertin alkupuoli mentiin vielä ihan perinteiseen tyyliin ilman maalauksia. Ensimmäisenä kuultu Stravinskyn Satakielen laulu sopi kuitenkin ahdistusteemaan loistavasti. Teoksessa haettiin selvästi musiikillisen ilmaisun ääripäitä, kirkuvan kovia ja korkeita hetkiä seurasi intensiivinen hiljaisuus. Orkesterista etsittiin tukahdutettuja sävyjä muun muassa sordinoiden, puupuhaltimien fluttereiden ja jousiston sul ponti cello -soiton avulla. Sointumaailma oli rikkaan impressionistinen.

Ravelin La Valse oli hyvä pari Stravinskylle. Toisaalta teoksen harmoniat tuntuivat samalla tavalla impressionistisilta. Toisaalta La Valsen rakenteesta oli raikkaiden sointujen takaa kuultavissa perinteinen letkeä wienervalssi. Sellainen, jota mahakkaat sedät soittavat uutena vuonna. Tunnelma oli siis jossain määrin rentoutuneempi kuin Stravinskyssä, vaikka kyllä Ravelilta hurjuuttakin löytyi. 

Väliajan jälkeen päästiin itse asiaan, kun vuorossa oli Bernsteinin sinfonia ja Polzinin maalaukset. The Age of Anxiety on W.H. Audenin pitkä runo, josta molemmat herrat ovat tahoillaan inspiroituneet. Tfo:n käsiohjelmassa oli tällainen lainaus runosta: 

We would rather be ruined than changed
We would rather die in our dread
Than climb the cross of the present
And let our illusions die”

Bernstein

Bernsteinin musiikki kuulosti teemaansa nähden yllättävän rauhalliselta. Ahdistus ilmeni enemmänkin synkkänä kohtalokkuutena, kuin hälinänä tai kiireenä. Konsertin alkupuolen mutkikkaiden sointujen tilalla oli nyt juurevia, yksinkertaisia sointuja ja unisono-soittoa. Rytmikäs ja minimalistinen musiikki ahdistuneella vivahteella toi jopa jossain kohtaa mieleeni ikisuosikkini Shostakovitshin.

Polzinin maalauksista oli tehty mediateos, jossa maalaukset hiljalleen muodostuivat ja hajosivat ja muuttuivat uusiksi maalauksiksi. Seinälle muodostui monia ihmishahmoja, jotka näyttivät tuijottavan tyhjillä silmillä kaukaisuuteen. Välillä teosten vaihtuessa olin näkevinäni veripisaroita. Varsin vaikuttavaa, ainakin minua melkein rupesi pelottamaan.

En ole ennen ollut tämän tyyppisessä konsertissa, jossa katsellaan kuvia orkesterin soittaessa. Hetkittäin minusta tuntui, etten pystynyt keskittymään musiikkiin yhtä paljon, kuin ihan perinteisessä konsertissa. Huomasin myös välillä tuijottavani soittavaa orkesteria vanhasta tottumuksesta unohtaen maalaukset. Koska Polzin on tehnyt maalaussarjansa itsenäiseksi teokseksi, eikä Bernsteinin sinfonian kuvitukseksi, maalauksien ja musiikin tunnelmat eivät ihan joka hetki kohdanneet. Toisaalta kun sitten sattui oikea maalaus oikeaan hetkeen sinfoniassa, vaikutus oli suurempi, kuin osiensa summa.

Konsertti oli mielestäni kokonaisuudessaan hieno. Teokset muodostivat selkeästi temaattisen kokonaisuuden ja orkesteri soitti todella hyvin ja hienolla intensiteetillä. 

Joskus kuulee syytöksen, että sinfoniaorkesterit ovat vain museoita, joissa soitetaan satoja vuosia vanhaa musiikkia, jolla ei ole enää yhteyttä nykypäivään. Orkestereilla onkin nykyisin kova tahto uudistua ja houkutella uutta yleisöä. The Age of Anxiety on mielestäni malliesimerkki konserttikonseptin uudistamisesta. Varmasti ahdistuksen aika on nykypäivänäkin ajankohtainen teema, vaikka konsertin musiikki ei ihan modernia olekaan. Erityisesti on hienoa, että uusia ideoita voidaan toteuttaa tinkimättä taiteellisesta tasosta. Uutta sisältöä konsertteihin hakiessa onkin varmasti hyvä idea tutkia, mitä muilla taiteenlajeilla voisi olla annettavaa. Uskoisin, että se on hedelmällisempi tie, kuin vaikka oman taiteen viihteellistäminen.

The Imitation Game

Miehen talviloman kunniaksi päätimme käydä leffassa. Katsottavaksi elokuvaksi valikoitui The Imitation Game, koska sen aihepiiri kiinnosti meitä ja ennen kaikkea koska näytösaika sopi hyvin omiin aikatauluihimme.

The Imitation Game perustuu löyhästi brittiläisen Alan Turingin elämäkertaan. Hän oli nerokas matemaatikko, joka onnistui yhdessä tiiminsä kanssa murtamaan natsien käyttämän Enigma-koodin toisen maailmansodan aikana. Turing ei elämänsä aikana saanut kunniaa uroteostaan, koska Britannia ei halunnut sodan jälkeenkään paljastaa maailmalle, että he ymmärsivät murtamattomana pidettyä koodia. Turing oli homoseksuaali ja hänet tuomittiin sen takia siveettömyydestä 50-luvulla kemialliseen kastraatioon. Muutama vuosi tuomion jälkeen hän päätyi tekemään itsemurhan.

The Imitation Gamessa on mielestäni kaikki ainekset loistavaan elokuvaan. Tarina on kiinnostava ja jossain määrin merkittäväkin. Elokuvan maailma on luotu huolella. Pääosaa esittävä Benedict Cumberbatch, joka on tosielämässä raamikas ja sanavalmis leffatähti, on todella uskottava sosiaalisesti taitamattomana, nyyppänä matematiikkanerona. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, varsinkin nuorta Turingia esittävä Alex Lawther. Elokuva jää mielestäni hyvistä lähtökohdistaan huolimatta kuitenkin vain keskinkertaiseksi.

Minua häiritsi elokuvassa päälleliimatun oloinen sentimentaalisuus. Kun Turingin tunne-elämässä tapahtui, alkoi Hollywood-tyyppinen itketysmusiikki heti pauhata. Minua se enemmänkin vieraannutti elokuvasta, kuin auttoi eläytymään. Esimerkiksi kohtaus, jossa Turingin tiimiläiset osoittavat hänelle lojaaliutta nousten komentajaansa Dennistonia vastaan, muistutti tahattoman koomisesti kohtausta Kuolleiden runoilijoiden seurasta. Sitä, jossa oppilaat nousevat pulpettiensa päälle ja lausuvat: "Captain, my captain".

Silloin, kun en elä tädin elämää korkeakulttuurin parissa, saatan seurata ihania hömppäsarjoja telkkarista. Yksi suosikeistani on Game of Thrones. Tämän takia minun oli vaikea suhtautua Turingin komentajaan, jonka väitettiin olevan Alastair Denniston, mutta joka oli ilmiselvästi Tywin Lannister kyseisestä sarjasta. En nyt tarkoita vain sitä, että näyttelijä oli sama Charles Dance. Hän myös esitti aivan täysin samaa hahmoa. Myös toisen suosikkisarjani Downton Abbeyn Tom Branson oli päässyt mukaan Turingin tiimiin ihan omana persoonanaan, tosin John Cairncrossin nimellä. Mahdollisesti tämä hahmojen tunnistaminen on ihan oma ongelmani ja ehkä minun kannattaisi vähentää telkkarin töllöttämistä. Toisaalta sivuhenkilöiden roolituksessa tai ohjauksessa olisi ehkä voitu käyttää enemmän mielikuvitusta.

Elokuvan lopussa kuvaan tuli tekstit, joissa kerrottiin kuinka monta ihmistä oli tuomittu siveettömyydestä Britanniassa homoseksuaalisuuden kieltävän lain ollessa voimassa. Koin tekstit aivan turhaksi alleviivaamiseksi, jotka toimivat tarkoitustaan vastaan, ihan kuin nyyhkymusiikitkin. Olimme juuri nähneet Cumberbatchin hienon tulkinnan murtuneesta miehestä, joka oli saanut epäinhimillisen tuomion. Varmasti jokainen katsoja oli jo ymmärtänyt lain raadollisuuden.

Kaikista häiriintymisistäni huolimatta poistuin teatterista hyvillä mielin. The Imitation Game oli ihan viihdyttävä kokonaisuus, enkä ollut siltä sen enempää odottanutkaan. Jos tahtoo viettää illan elokuvan parissa, on varmasti olemassa huonompiakin vaihtoehtoja katsottavaksi. (Parempiakin on, kuten vaikka Birdman.)

Itsenäinen täti-ihminen baletissa

Olen jo pitkään halunnut mennä katsomaan Aurinkobalettiin Jorma Uotisen koreografioimaa Ennen viimeisiä ajatuksia. (Kuten mainitsin parin viikon takaisessa postauksessa.) Viime viikolla huomasin, että jäljellä oli enää tasan yksi esitys, johon pääsisin. Aloin siis kysellä, lähtisikö joku seurakseni kyseiseen näytökseen. No, miestäni ei oikein kiinnosta nuo balettijutut, ja sitä paitsi hän oli ajatellut mennä salille. Ystävä toisensa jälkeen ilmoitti jo nähneensä teoksen, mutta suosittelivat kovasti. Lopulta minulla oli kaksi vaihtoehtoa: missata Ennen viimeisiä ajatuksia kokonaan, tai mennä katsomaan sitä yksin. Valitsin jälkimmäisen.

Olin hyvissä ajoin lunastamassa yhtä lippuani Manillateatterin kahviosta. Kieltämättä tunsin itseni vähän oudoksi linnuksi. Ihmiset olivat liikkeellä pareina ja ryhminä ja ottivat lasit viiniä hyvässä seurassa ennen näytöksen alkua. Istuin yhden pöydän nurkkaan ja räpelsin keskittyneesti kännykkääni. Teatterisaliin mentäessä huomasin onneksi penkkirivin, jossa istui jo monta naista kohteliaan välimatkan päässä toisistaan. Liityin sinkkunaisten riviin.

Kuva: Seilo Ristimäki

Yleisön tullessa sisään saliin tanssijat olivat jo paikoillaan lavalla. Kaksi näyttämön seinää oli kokonaan valkoisten ilmapallojen peitossa ja yksi oli vuorattu metallisen kiiltävällä kankaalla. Miestanssijoilla oli päällä puvunhousut ja kauluspaidat, naisilla oli yksinkertaiset paidat ja pitkät hameet. Tunnelmasta tuli mieleen hiljainen hetki juhlien jälkeen.

Käsiohjelmaan oli painettu Jorma Uotisen sanat: "Koreografina minua kiinnostaa se, mitä ei voi ennalta tietää. Se, mikä vain tanssimalla saadaan näkyväksi." Tässä aloitteleva blogisti törmääkin ongelmaan. Mitenköhän sitten kuvailisin sitä, mikä vain tanssimalla saadaan esille, mikä on sanojen ulottumattomissa? Ehkä on vain parasta kirjoittaa, että esitys oli kaunis. Tunnelma oli kaihoisa ja niin herkkä, että yleisössä ei tahtonut liikahtaakaan, ettei olisi vahingossa rikkonut sitä.

Kuva: Seilo Ristimäki

Intiimiä tunnelmaa varmasti lisäsi, että tanssijat pääsivät Manillateatterissa myös fyysisesti hyvin lähelle yleisöä. Näimme hikipisarat tanssijoiden otsalla ja kuulimme, kun sukka narahti vasten lattiaa piruetissa. Kuulimme tanssijoiden hengityksen. Tätä oli käytetty hyväksi koreografiassa, tanssijat hengähtivät välillä kuuluvasti yhtäaikaa. Mutta yleisössä myös pystyi huomaamaan, kun intensiivisen tanssin jälkeen tanssija oli hengästynyt, mikä tuntui mukavan inhimilliseltä.

Kuvittelin esityksen olevan ehkä puolivälissä, kun se loppuikin. Tunti oli vilahtanut älyttömän nopeasti. Tanssia katsellessa en edes ajatellut, olinko yksin vai seurassa, sillä ei ollut mitään merkitystä. Olin tyytyväinen, että olin lähtenyt.

Minua kiinnostaisi kuulla, käyvätkö muutkin usein katsomassa esityksiä yksin? Minkälaisia kokemuksia teillä on? Tuliko enemmän yksinäinen vai itsenäinen olo?