Aurinkoa, musiikkia ja vähän perunaakin

Neitsytperunafestivaali on hyvää vauhtia vakiintumassa kaveriporukkamme alkukesäiseksi perinteeksi. Taste of Helsingin rustiikkisessa serkkutapahtumassa on ollut mukava tunnelma vuodesta toiseen. Panimoravintola Koulun pihalla järjestettävässä festivaalissa peruna-annoksien, oluen ja torvimusiikin yhdistelmä tuo mieleen saksalaisen kyläjuhlan. 

Neitsytperunafestivaaleilla kävi tänä vuonna todella hyvä tuuri säiden kanssa. Kesän (tähän mennessä) ainoat lämpimät ja aurinkoiset päivät sattuivat juuri festivaalipäiville. Tunnelma Koulun pihalla oli juuri niin kesäinen ja iloinen, kuin osasin edellisten festivaalien perusteella odottaakin. Porukkaa oli paljon, mutta kaikki tuntuivat olevan hyvällä tuulella. Suuresta osallistujamäärästä huolimatta ravintoloiden myyntipisteisiin ei ollut juurikaan jonoa. Kaikki puitteet erityisen onnistuneelle illalle olivat siis ilmassa.

Nyt tulee kuitenkin suuri mutta: kun aloimme maistelemaan eri ravintoloiden annoksia, keskustelu meni yhä uudelleen suunnilleen seuraavasti: "No onko se hyvää?" "... ei tämä nyt pahaakaan ole." Tai: "Aika keskinkertaista." Lähes kaikki annokset olivat melko mauttomia ja jotenkin kunnianhimottoman oloisia. Erittäin monen ravintolan annos piti sisällään uppopaistettua kalaa ja uppopaistettuja perunoita. Eikö muka kalasta ja perunasta saisi muuta annosta aikaiseksi?

On vaikea ymmärtää, miksi peruna-annokset olivat kautta linjan niin tylsiä ja mielikuvituksettomia. Turkulaiset ravintolat ovat tällä hetkellä kovassa nosteessa ja hyvää ja intohimolla kokattua ruokaa tuntuu olevan tarjolla täällä melkein joka kadunkulmassa. Miksi ihmeessä samat ravintolat tarjoavat tällaista grilliruokaa perunafestivaaleilla? 

Mainittakoon, että ylivoimaisesti parhaan makuinen annos oli Jesse's Dinerillä. Sekin oli fish and chips -henkinen, mutta siinä oli sentään luonnetta.

Tapahtumassa live-musiikista vastasi Turun yliopiston opiskelijapuhallinorkesteri Sohon Torwet. Olimme ajoittaneet festarikäyntimme niin, että ehdimme varmasti kuulemaan heitä. Kyllähän elävä musiikki on sentään aina paikallaan! Torvimusiikki sopii vielä niin hyvin yhteen Koulun pihan biergartenmaisen tunnelman kanssa. Sohon Torwet ei ole ammattiorkesteri, joten heitä ei pidä sellaisena arvostellakaan. Pieni sisäinen musiikkikriitikkoni olkoon siis tässä kohtaa ihan hiljaa. Orkesterin meininki oli hyväntuulista ja sitä oli hauska katsoa ja kuunnella.

Meillä oli mukava ilta hyvällä porukalla viihtyisässä tapahtumassa. Neitsytperunafestivaaleilla oikeastaan oli hyvää kaikki - paitsi peruna. Toivottavasti tässäkin on kysymys vain poikkeuksellisen huonosta vuodesta. Täytynee käydä tarkastamassa asia ensi vuonna.

Eksyksissä kotikaupungissa

Ystävän syntymäpäivän kunniaksi lähdimme kaveriporukalla kulttuurikuntokävelylle. Kysymys on siis Turun kaupungin sivuilta löydettävästä kaupunkisuunnistusreitistä. Reitin varrella on rasteja, joihin liittyy tehtäviä, joiden avulla selviää seuraavan rastin sijainti. Seurueemme valitsi Lost in Turku -nimisen kierroksen, jossa oli teemana katoaminen sekä löytyminen ja tavoitteena päästä näkemään kotikaupunkiaan uudesta kulmasta. Reitti ja ohjeet löytyvät täältä.

Turun Linna kera kesäpilvien.

Reitti lähti Turun Linnan puistosta. Ensimmäisenä tehtävänä oli löytää puistosta jotakin, mitä ei ole ennen huomannut ja jonka voisi itse kokea ensimmäiseksi rastiksi. Pienen ihmettelyn jälkeen seurueemme kaikille jäsenille tuntui olevan selvää, mikä kenenkin rasti oli, tehtävän epämääräisyydestä huolimatta. Oma rastini oli hauska UKK-graffiti sähkötolpassa. (Mietin kyllä, mitä se kertoo minusta, että ikivanhan linnan kauniilla pihalla valitsen moisen.)

Linnan pihalta matkamme jatkui pitkin pientä polkua junaradan varressa, jota kukaan meistä ei ollut ennen sattunut kulkemaan. Mielemme alkoi viritä seikkailuun ja aloimme huomioimaan monia ilahduttavia asioita ympärillämme. Ihastelimme polun varrella toisaalta kauniita kukkasia ja puita, sekä suurta määrää hienoja etanoita. Toisaalta kiinnitimme huomiota myös katutaiteeseen, jota oli ilmaantunut radan varteen suurin määrin.

Sympaattinen katumonsteri

Huomenna tulee pouta.

    

Seuraavaksi meidän piti nousta omia polkujamme läheisen kukkulan korkeimmalle kohdalle. Siellä meidän tuli muun muassa pysähtyä kuuntelemaan, mitä ääniä kuulemme. Juuri sillä hetkellä jossain lähistöllä lensi Turku airshown hävittäjä, jonka tuottamaa jylinää ei voinut olla huomaamatta. Kuinka sattuikin! Emme olleet koskaan olleet kyseisellä kukkulalla, joten pääsimme tosiaan näkemään Turkua uudesta kulmasta, kuten tarkoitus oli.

Kukkulalta näkyi hienosti sekä linna että meri

Reittimme vei meidät seuraavaksi Kakolanmäelle. Vanha vankila-alue oli luonnollisesti ennen vanhaan suljettu tavallisilta tallaajilta, eikä sinne silloin kannattanut missään nimessä päätyä. Nykyisin alueella onkin kauhean mielenkiintoista tehdä tutkimusretkiä. Innostuimme Kakolan alueen jännittävästä ja rumankauniista miljööstä jopa siinä määrin, että poikkesimme hieman reitiltämme. Koimme sen olevan retken eksymisteeman mukaista.

Vankilarakennus näkyy nykyisin näin komeasti tielle.

Vankilan muuri

Kalteri-ikkunoita

Tämä oli ehkä suosikkipömpelini.

Mietimme, onkohan vangeista ollut mukavaa, että kalteri-ikkunoista on avautunut mielettömän hienot maisemat, vai onkohan se saanut aikaan kovan kaipuun vapauteen. Kallistuisin kyllä siihen, että Kakolanmäen maisemat voivat tuoda vain lisäarvoa kenen tahansa elämään.

Kun maltoimme lopulta jatkaa matkaamme, aloimme lähestyä keskustaa. Retki oli tosiaan saanut meidät katselemaan kaupunkia uusin silmin, ja huomioimme paljon hauskoja yksityikohtia kaupunkikuvassa. Turussa on esimerkiksi koristeltu suuri osa kaupungin sähkönjakajista, tai mitä ne pömpelit ovatkin. Kerroimme toisillemme myös muistojamme näkemistämme rakennuksista. Aika monessa oli joskus ollut jatkot.

Hauska kyltti

Houkutteleva reikä aidassa

Reittimme vei meidät jälleen paikkaan, jossa kukaan meistä ei ollut ollut. Poliisiaseman vierestä nousee portaat metsään, joiden ohi minäkin olen kävellyt lukemattomia kertoja, mutta en ole koskaan edes ajatellut, mihin ne vievät. Portaiden yläpäästä löytyi koirapuisto, jossa ei harmillisesti ollut juuri sillä hetkellä yhtään koiraa. Koirapuiston vieressä oli Kakolan alueen verkkoaita, ja aidassa iso reikä. Koimme, että retkemme hengessä meidän oli tietenkin mentävä aidan toiselle puolelle tutkimaan.

Aidan takaa näimme Kakolan rakennuksia vielä uudesta kulmasta. Vaikuttavalta ne näyttivät myös kaupungin puolelta.

Katutaide nousi selvästi yhdeksi retken teemaksi.

Kävelymme alkoi lähennellä loppuaan. Ohjeissa meitä neuvottiin kävelemään keskustaa kohti sellaista katua pitkin, jota kuljemme harvoin. Koska kaikki reitit ovat meille melko tuttuja, päädyimme kävelemään Snellmanin koulun pihan kautta. Pihalla vahvimmat meistä vetivät leukoja ja minäkin uskaltauduin vähän kiipeilemään rekkitangoilla.

Yhdessä kaudunkulmassa ohjeena oli kirjoittaa ylös asioita, joita toivoisi löytävänsä. Koska seurueemme hallussa sattui olemaan katuliidut, päätimme koristaa Yliopistonkatua toivomuksillamme. Samalla otimme tavallamme kantaa ajankohtaiseen keskusteluun.

Meillä oli kulttuurikuntoretkellämme aivan älyttömän hauskaa. Harvoin on tullut aikuisiällä seikkailtua ja jopa leikittyä tuolla tavalla. Suosittelen lämpimästi kaikille blogin lukijoille Lost in Turku -kävelyreittiä, sekä seikkailua ja eksymistä ylipäätään.

Postaus on hyvä lopettaa ystäväni toiveeseen.

Kohtasin maailmanlopun avoimin mielin

En ole suuri toimintaelokuvien ystävä. En osaa nauttia näyttävistä räjähdyksistä ja minua inhottaa, jos ihmistä näyttää sattuvan, oli kyseessä sitten sankari tai pahis. Kyllästyn helposti vauhdikkaiden toimintakohtausten aikana, minusta tuntuu, ettei juoni etene niissä lainkaan. Kaiken lisäksi, jos elokuva on liian jännittävä, näen helposti painajaisia. Olenkin katsonit parhaaksi keskittyä ihan muihin elokuvan genreihin.

Kuten arvata saattaa, en suoranaisesti hyppinyt innosta, kun uusin Mad Max -elokuva ilmestyi pitkän tauon jälkeen. Mieheni sen sijaan katseli elokuvan traileria silmät loistaen ja pohti, mistä löytäisi leffaseuraa, sillä Mad Max: Fury Road olisi nähtävä. Jotenkin satuin juuri sillä hetkellä olemaan seikkailutuulella, joten päätin avata mieleni ja antaa öljynkatkuiselle autorymistelylle mahdollisuuden. Seikkailumieltäni kieltämättä vahvisti, että minulla oli epämääräinen muistikuva, että kyseinen rymistely olisi jotenkin menestynyt Cannesin elokuvafestivaaleilla. 

Kuva voisi melkein olla Mad Max -leffasta. Tekijänoikeuksien vuoksi ei kuitenkaan ole.

George Millerin ohjaama Mad Max: Fury Road -elokuva sijoittuu maailmaan, josta kasvit ovat kuolleet ja jonka maaperä on autioitunut. Vesi on yksityisessä omistuksessa ja sitä kutsutaan Aqua Colaksi. Suuri osa ihmisistä on kuollut, jäljellejääneet keskittyvät pysymään elossa ja taistelevat keskenään  vähäisistä   resursseista. Erityisesti himoitaan öljyä ja aseita.

Elokuvan alussa Mad Max (Tom Hardy) kaapataan pääpahiksen Immortan Joen (Hugh Keays-Byrne) sotaimperiumiin veripussiksi, eli luovuttamaan verta imperiumin taistelijoille, sotapojille. Tarina pääsee vauhtiin, kun Immortan Joen omaisuudekseen katsomat siitosvaimot pakenevat sotapäällikkö Furiosan (Charlize Theron) avulla tämän sotarekan kyydissä. Mad Max joutuu Nux-nimisen sotapojan (Nicholas Hoult) veripussin ominaisuudessa mukaan jahtaamaan karanneita vaimoja.

Hyvät leffaeväät on oltava.

Olin varustautunut leffaan runsain eväin ihan siltä varalta, että jos apokalyptinen kaahailu pitkästyttäisi, voisin keskittyä syömiseen. En kuitenkaan joutunut laskeskelemaan popcorninjyviä, vaan huomasin nopeasti tulleeni vedettyä mukaan elokuvan tunnelmaan. Autohullu aavikkotodellisuus oli totetutettu viimeisen päälle. Elokuvan maailmassa oli selvästi oma kulttuurinsa uskontoineen ja kielenkäyttöineen, mutta sitä ei erityisesti selitelty katsojalle. Sotapojille oli tärkeää, että heidät nähtiin heidän kuolemansa hetkellä, silloin he uskoivat Valhallan porttien avautuvan heille. Kieli oli elänyt aavikkomaailmassa omaa elämäänsä, "kromi" esimerkiksi tarkoitti hienoa ja "mustapeukalo" hyvää mekaanikkoa. Myös sana "keskinkertainen" oli vaihtanut merkitystä, se tarkoitti nyt ymmärtääkseni erittäin huonoa. Minua aina viehättää, kun asioita lyödään kunnolla överiksi, kuten Mad Maxissä oli taatusti tehty. Suosikkiyksityiskohtani oli sotajoukkojen olennainen osa, monsterisähkökitaran soittaja, jonka jättimäinen instrumentti syöksi tulta.

Sanoisin, että kyseessä on oikein viihdyttävä ja laadukas toimintaelokuva. Minulle ei kuitenkaan avautunut, miksi Mad Max: Fury Roadia on niin kovasti hehkutettu elokuvataiteellisena huipputeoksena. (Leffaillan päätteeksi täytyi googlettaa: Mad Max ei kilpaillut Cannesissa, vaan se vain esitettiin siellä ja sai paljon ylistystä osakseen.) En nostaisi sitä parhaiden näkemieni elokuvien listalle, vaikka se olikin oikein mukaansatempaava ja hyvin tehty. Oletin kuitenkin, että niin kovin kehutussa elokuvassa olisi jotakin epätavallista tai sykähdyttävää, mutta en huomannut mitään sellaista. Loppupäätelmäni on, että suosittelen elokuvaa lajityypin ystäville, mutta taide-elokuvaharrastajien ei ehkä kannata vaivautua. Kiva kuitenkin, että poikkesin vähän tavoistani, mieltäänhän kannattaa aina avartaa.

Aurinkoinen Ravintolapäivä jokirannassa

Ravintolapäivä, kauniin aurinkoinen sää ja Suomen Turku. Ei tarvinnut eilen pitkään pohtia, huvittaisiko minua lähteä kävelemään jokirantaan tutkimaan tarjontaa.

Aloitin kävelyni Myllysillan tienoilta. Jokivarressa oli selvästi aistittavissa tapahtumatunnelmaa ja iloista kuhinaa. Jokirannan kesäsesonki rupeaa selvästi jo vähitellen alkamaan. Kesällähän siellä tapahtuu joka viikonloppu jotakin, välillä tapahtumista on oikein ruuhkaa.

En sortunut ihan ensimmäisiin kojuihin, (vai kuuluisiko sanoa ravintoloihin?) joka tulivat vastaan. Kaikki näyttivät toki oikein houkuttelevilta ja hauskoilta, ihmiset olivat selvästi nähneet paljon vaivaa. En kuitenkaan tahtonut ihan tavallista suolaista piirakkaa tai korvapuustia. Mielestäni ravintolapäivänä on hauskempi maistaa jotakin, mitä ei välttämättä ole muuten tarjolla.

Ei ehkä maailman kuvauksellisinta ruokaa, mutta oikein maistuvaa.

Ensimmäinen ravintola jota päädyin kokeilemaan oli Dippiduo, joilta ostin parsakaalileipätikkuja ja dippikastikkeita. Leipätikut olivat oikein maukkaita ja varsinkin hummus oli superhyvää.

Hyvä paikka dippailulle.

Ruokailupaikkani jokivarressa oli myös varsin viehättävä.

Aikani istuskeltuani jatkoin matkaani tyytyväisenä, mutta hieman janoisena. Onneksi melkein löysin muutaman askeleen päästä Groove-smoothiekojun. Heillä näytti riittävän asiakkaita ihan jonoksi asti, mutta sain kuitenkin yllättävän lyhyen odottelun jälkeen käteeni mansikka-vesimelonismoothien. Juoma oli jäähileisen raikas ja juuri mitä kaipasin. Sulava jää tosin teki smoothieta enenevässä määrin vetiseksi. Lämpimällä ja aurinkoisella säällä pieni vetisyys ei minua haitannut, sadesäällä tilanne olisi ehkä ollut eri.

Smoothie kädessäni jatkoin matkaani pitkin jokirantaa.

Olin liikkeellä iltapäivällä kolmen aikaan. Ihan hyvä etten ollut yhtään myöhemmässä, sillä monet ravintolat alkoivat jo keräilemään tavaroitaan. Monilla myös rupesi olemaan ruuat loppu, vaikka aikomus olisikin ollut pitää kojua auki pitkään.

Ihmisjoukon takana päivän paras koju.

Vähätorilla oli vain yksi koju kun saabuin sinne ja sekin oli juuri sulkemassa. Jatkoin sitkeästi Tuomiokirkkopuistoon, missä vaikuttavan näköinen liikkuva pizzauuni oli myynyt loppuun kaikki pizzansa. Päätin kävellä aution näköisen Vanhan Suurtorin läpi takaisin joelle, mistä varmasti saisin vielä ainakin kahvin.

Vanhan Suurtorin nurkasta löytyikin vielä yksi yksinäinen koju, jota piti joukko huivipäisiä naisia. Yritin arasti kuikuilla vähän kauempaa, oliko ravintola vielä auki, ja mitä se mahdollisesti tarjoaisi. Minut kuitenkin huomattiin ja yksi naisista toivotti minut tervetulleeksi syömään. Hän kertoi, että tarjolla olisi tabboulehia jogurttikastikkeella, viininlehtikääryleitä, täytetty sipuli, pitaleipää sekä jälkiruoka. Koko mittava ateria kustansi kuusi euroa. Vaikka en ollut enää kovin nälkäinen, en voinut vastustaa kiusausta. Ruoka kuulosti juuri siltä, mitä lähdin ravintolapäivältä hakemaan. 

Huono kuva, hyvä ruoka.

Ahdoin koko aterian tyytyväisenä vatsaani. En ollut ihan varma, miten settiä olisi kuulunut syödä, mutta tungin osan tabboulehista ja jogurttikastikkeesta pitaleipään. No, ehkä tyylillä ei ole niin väliä, ainakin ruoka maistui. Jälkiruokana oli kaksi pötkylää, joiden oletin olevan baklavaa. Niiden sisällä oli kuitenkin hämmästyksekseni jotakin vuohenjuustomaista mössöä. Alkuyllätyksen jälkeen totesin, että mitä pötkylät ikinä olivatkin, ne olivat syntisen hyviä. 

Koska kojulle tuli jälkeeni paljon muitakin asiakkaita ja naiset olivat kiireisiä heitä ruokkiessaan, minulta jäi kysymättä, minkä maalaista ruokaa minun oikein tulikaan nautittua. Olin maistavinani välimerellisiä vaikutteita sekä lähi-itää.       

Tuhdin aterian jälkeen olin ihan taynnä, enkä voinut enää kuvitellakkaan syöväni. Kahvihammasta kolotteli kuitenkin vielä. Aboa vetus -museon vierestä bongasin suloisen näköisen Pahvilan, joka oli selvästi ratkaisu tilanteeseen.

Pahvila, mikäpä muukaan. :)

Otin kahvin mukaani ja siirryin istuskelemaan jokirantaan. Aurinko lämmitti kasvoja ja kirjastosillalta kantautui katumuusikon tarjoilemaa musiikkia. Tuntui ihan Turun kesältä.

Ravintolapäivästä jäi hyvä maku suuhun, ihan kirjaimellisestikin. Luulen, että tapahtuma toimii parhaiten näin lämpimällä ilmalla, kun voi kävellä ympäri kaupunkia ja bongailla kiinnostavia ravintoloita. Talvipakkasilla tunnelma on varmaan hyvin erilainen. Ravintolapäivän nettisivuilta oli minusta hankala saada selvää, mitä on tarjolla missäkin. Lisäksi minulla olisi ehkä aika korkea kynnys mennä jonkun vieraan kotiin ravintolapäiväilemään. 

Seuraava ravintolapäivä on kuitenkin jo 16.8. Silloin on hyvät mahdollisuudet lämpimään ilmaan ja ihanaan tapahtumaan. Kannattaa lähteä tutkimaan!

Sydän lämpimänä, betoni kylmänä

Voi että rakastan barokkioopperaa! Se on niin herkkää, mutta täynnä tunnetta. Myöhempien oopperoiden diivailu ja virtuositeetillä ylpeily loistavat poissaolollaan, musiikki ja järisyttävän suuret tunteet ovat pääosassa. Hiljaisuudelle annetaan tilaa. Sointivärit, jotka saavat välillä särähtää rumankauniisti, viiltävät suoraan sydämeen. Ooh! 

(Taitaa olla niin, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vanhemmasta musiikistakin pidän. Luulen, että nimenomaan yksinkertainen ja pelkistetty musiikki vetoaa, kun on jo kuullut kaikenlaisia romanttisia överipaisutuksia. Olen ehkä soittanut liikaa Bruckneria.)

Wäinö Aaltosen Museossa järjestettiin tiistai-iltana Barokin oopperatähtisadetta -konsertti, jonne oli tietenkin mentävä. Ehkä jo kävi ilmi, että barokkiooppera on lähellä sydäntäni. Konsertin järjesti Turun Vanha Musiikki ry, jonkalaista en totuuden nimessä tiennyt olevankaan. Esiintyvät muusikot olivat kyllä suurimmaksi osaksi tuttuja. Ohjelmalehtisen mukaan yhdistys on perustettu syksyllä 2013. Täytyypä ottaa seurantaan.

Kesäinen kuva WAM:sta

Konsertissa oli ilahduttavan paljon yleisöä. Se toki tarkoitti, että jouduin aikalailla perimmäiseen nurkkaan istumaan, koska saavuin paikalle itselleni tyypillisesti viime tipassa. Mutta mitäpä tuosta. Hauskaa, kun konserteissa käydään. Wäinö Aaltosen museon betonibunkkerimainen moderni arkkitehtuuri loi mielenkiintoista kontrastia vanhaan musiikkiin. Itse yhdistän barokkimusiikin jostain syystä kirkkokonsertteihin. Esitettävien oopperoiden aiheet olivat kuitenkin ihan maallisia, joten miksi museo ei kävisi konserttipaikaksi siinä missä kirkkokin. Tässä tapauksessa koin jopa, että erikoinen yhdistelmä toi kokonaisuuteen ihan uuden ulottuvuuden.

Konsertti koostui siis barokkioopperoista poimituista aarioista, joita joukko laulajia esitti vuorotellen. Continuona toimi cembalo (Jussi Laukola) ja sello (Katja Kolehmainen). Lisäksi joissain kappaleissa saatiin kuulla alttonokkahuilua, jota soitti myös laulajana esiintynyt Anneliina Koskinen. Hän jopa veti alttonokkiksella välisoitot itse laulamaansa aariaan. Vaikuttavaa! Koskisen mukaan aarian päähenkilö on vain vähäinen palvelustyttö, jolla ei ole varaa palkata ylimääräisiä muusikkoja välisoittoihin.

Monen laulajan esittäessä monen säveltäjän teoksia mukana oli luonnollisesti vahvempia ja heikompia esityksiä. Heikommista ei sen enempää, mutta mainittakoon, että ihan kaikki esitykset eivät olleet täysosumia. Omia suosikkejani olivat ainakin duettonumerot, jossa kaksi heleää naisääntä lauloivat rakkauslauluja. Pidin kovasti myös alttonokkahuilun tuomasta lisäväristä, kun sitä oli tarjolla. Kaikista eniten minuun kolahti Minna Laukkasen esittämä Cara Speme -aaria Händelin oopperasta Giulio Cesare. En oikeastaan osaa edes eritellä, miksi juuri tämä esitys tuntui sydänalassa muita enemmän. Ainakin Minna Laukkanen on selvästi karismaattinen ja ilmaisuvoimainen laulaja.

Konsertti oli ehkä yllättävänkin pitkä ja väliajalla kahdeksan jälkeen huomattava osa yleisöstä katosi. Kuulin jonkun mutisevan jotakin Suomen lätkämatsista. (Aina paha kilpailija kulttuuriesityksille.) Minullakin kävi totta puhuakseni mielessä, pitäisikö jo suunnata kotiin. Ei lätkämatsin, mutta kasvavan nälän takia. Päätin kuitenkin jäädä ja olin erittäin tyytyväinen päätökseeni. Konsertti vain parani loppua kohti ja muun muassa tuo mainitsemani Cara Speme -aaria tuli vasta tauon jälkeen. On kuitenkin sanottava, että konsertin alkupuoli olisi voinut näin arki-iltana olla lyhyempikin, niin ihanaa musiikkia kuin olikin ohjelmassa. 

Kerroin joskus kauan sitten kaverilleni lukeneeni, että sykähdyttävät kulttuurielämykset pidentävät elämää. Käytännönläheinen kaverini totesi siihen, että varmasti pidentävätkin, ainakin jos niihin kulkee reippaasti kävellen. Muistelin mielessäni tätä keskustelua, kun kävelin valoisassa kevätillassa kauniin konsertin jälkeen kohti kotia.

Tosielämän Idols

Muusikon työrytmi ei usein ole se kaikista käytännöllisin. Työt ja muut kiireet ilmaantuvat usein yhtäaikaa ryppäissä, niin että kiirettä piisaa ja saa soittaa kätensä kipeiksi. Välillä on taas viikkoja, jolloin toivoisi edes jotakin järkevää tekemistä ilmaantuvaksi. Nyt on ollut muutama sellainen kiireviikko, että blogikin on joutunut jäämään taka-alalle. Yhden syyn tähän tämänkertaiseen kiireeseen saattaa joku näppärä päätellä postauksen aiheesta, joka on koesoitto.

Kun sinfoniaorkesteriin tarvitaan uutta vakituista soittajaa, järjestetään aina koesoitto. Orkesterimuusikoilla ei siis ole työhaastatteluja, eikä vakituista työpaikkaa voi saada esimerkiksi suhteilla. Myöskään vaikka olisi tehnyt pitkään samaa sijaisuutta, ei voi noin vain tulla vakinaistetuksi. Koesoiton voittaminen on ainut keino saada virka. Moneen orkesteriin täytyy myös suorittaa ns. avustajakoesoitto, jos mielii niihin mahdolliseksi keikkalaiseksi tai sijaiseksi.

Koesoitoissa soitetaan yleensä oman soittimen tunnetuimpia konserttoja. Viluistit esimerkiksi harjoittelevat koesoittoa varten suosikkiaan Mozartin lukuisista konsertoista sekä yhtä romanttista konserttoa, kuten Sibeliusta tai Tshaikovskya. Monella freelance-soittajalla onkin jatkuvasti tietty koesoitto-ohjelma (lähes) esitysvalmiina. Konserttojen lisäksi orkesteri lähettää orkesteripaikkoja kaikille koesoittoon osallistuville pari viikkoa ennen h-hetkeä. Ne ovat siis otteita oman soittimen orkesteristemmoista, jotka ovat erityisen hankalia tai muuten paljastavia. Koesoitossa halutaan näin varmistaa, että kokelas selviytyy hankalistakin stemmoista, jos tulee valituksi. Orkesteripaikoilla saatetaan myös taktikoda. Jotkut orkesterit saattavat lähettää 50 sivua huippuvaikeaa soitettavaa karsiakseen tulijoita jo etukäteen. Jos orkesteriin halutaan joku tuttu soittaja, saatetaan valita sellaisia paikkoja, joita hänen tiedetään osaavan.

Koesoittopäivän aluksi järjestetään arvonta, jossa käy ilmi, missä järjestyksessä kokelaat pääsevät lavalle. (Niissä koesoitoissa, mihin olen itse osallistunut on ollut yleensä noin kymmenestä kahteenkymmeneen osallistujaa, mutta olen kuullut kauhutarinoita jopa 120 henkilön koesoitoista.) Koska koesoitto alkaa aikalailla heti arvonnan jälkeen, on kaikkien koesoittajien oltava jo tässä vaiheessa valmiina esiintymään. Toivoisin aina saavani arvonnassa numeron kaksi, jotta pääsisin pian lavalle jännittämästä, mutta saisin silti hetken orientoitua ensin. Usein arvonnassa nimittäin myös kerrotaan, mitä teoksia tai orkesteripaikkoja ensimmäisellä kierroksella halutaan kuulla. Murphyn lakien mukaan olen tietenkin aika usein saanut olla ihan viimeinen...

Koesoiton ensimmäinen kierros soitetaan nykyaikana aina anonyymisti sermin tai verhon takaa. Ideana tässä on tietenkin, ettei raati voi suosia omia kavereitaan, vaan valinnat tehdään puhtaasti soiton perusteella. Käytännössä tietysti tuttujen ihmisten soittotyylejä saattaa silti tunnistaa sermin takaakin. Joka tapauksessa salaisuuden säilyttämiseen pyritään, joten lavalla puhuminen on hyvin kiellettyä. Kaikille koesoittajille puhutaan englantia, jos mukana on yksikin ulkomaalainen. (Yleensä on, musiikki kun ylittää kätevästi kielirajat.) Yleensä ensimmäisellä kierroksella soitetaan konserttoa alusta alkaen, kunnes raati keskeyttää. Tämän jälkeen he saattavat vielä haluta kuulla konserton kadenssin ja/tai jonkun orkesteripaikan. Luonnollisesti kiinnostavilta kokelailta halutaan kuulla enemmän, joten hyvin lyhyestä koesoitosta voi päätellä jo jotakin.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen raati pitää palaverin ja valitsee yleensä kolme tai neljä soittajaa seuraavalle kierrokselle. Sitten he pitävät rauhallisen kahvitauon antaen osallistujien kärvistellä vielä sen aikaa. (Pientä katkeruutta voi olla ilmassa näin kirjoittajan puolelta...) Suurimmalle osalle koesoittajista päivän koitokset loppuvat, kun orkesterin edustaja ilmoittaa, ketkä ovat päässeet jatkoon. Pettyneitä ilmeitä näkyy tässä vaiheessa paljon, sillä kaikki osallistujat ovat nähneet suuren vaivan harjoitellessaan  koesoittoa varten. Monet ovat myös käyttäneet paljon rahaa soittotunteihin sekä matkustamiseen koesoittopaikkakunnalle. Taso koesoitoissa on aina siinä mielessä kova, että kaikki osallistujat ovat pitkälle koulutettuja ammattilaisia. Joskus lähtö voi tulla pientenkin ajatusvirheiden takia, kun raadin on pakko karsia ehdokkaita. 

Soittajille, jotka saavat tietää päässeensä toiselle kierrokselle tulee tässä vaiheessa kiire, sillä koesoitto jatkuu taas heti tulosten selvittyä. Toisella kierroksella soitetaan yleensä orkesteripaikkoja. Toisen kierroksen jälkeen pudotetaan taas soittajia ja jatketaan kolmannella. Viimeisellä kierroksella tahdotaan joskus kuulla solistista soittoa romanttisen konserton muodossa, usein tosin kysytään vain lisää orkesteripaikkoja. Joskus orkesterin kapellimestari saattaa tulla johtamaan koesoittajia, tai joskus orkesterin muusikot kokeilevat soittaa kamarimusiikkia yhdessä koesoittajan kanssa. Viimeistään tässä vaiheessa on myös luovuttu sermistä, tokihan raati sentään tahtoo nähdä, kenet he valitsevat työkaverikseen.

Koesoiton lopuksi valitaan yleensä koesoiton voittaja, jolle tarjotaan paikkaa orkesterissa. Usein tosin käy myös niin, että raati ei tahdo ottaa hakijoista ketään. Silloin koesoiton voittajalle saatetaan tarjota määräaikaista sijaisuutta sillä paikalla, mitä hän oli hakenut. Viran saamisessa sijaisuudesta ei tosin ole hyötyä, sillä koesoitto järjestetään tällaisessa tapauksessa uudelleen. Jos koesoitosta löytyy raadille kelpaava voittaja, on hänellä vielä edessään yleensä ainakin neljän kuukauden koeaika orkesterissa. Musiikkimaailmassa on melko tavallista, että koeajat eivät mene läpi, joten koesoiton voittaminenkaan ei vielä ihan varmasti takaa vakituista työpaikkaa. Orkestereilla on tässä syynsä, lähinnä kai se, että jos antaa soittajalle vakituisen viran, siitä on lähes mahdotonta enää erottaa ketään. Hyviä työttömiä muusikoita on myös tarjolla todella paljon ympäri maailmaa, joten ruoho näyttää helposti vihreämmältä aidan toisella puolella.

Usein toistelemme ystävieni kanssa, että koesoitto on kohtuuttoman raadollinen ja monella tapaa epäreilu tapa hoitaa orkestereiden rekrytointi. Koesoittotilanne luo sellaista jännitystä ja painetta, että tavallisessa orkesterityössä ei joudu sellaista kohtaamaan. On todella kova paikka mennä soittamaan kollegoiden eteen, jotka ovat paikalla arvostelemassa ja laittamassa paremmuusjärjestykseen. Usein koesoittoon osallistuu sellainen soittaja, joka on tehnyt sijaisuutta haettavalla paikalla vuosikausia. Koska tällainen sijainen tekee raskasta orkesterityötä, hänellä ei ole samanlaista mahdollisuutta harjoitella koesoittoa varten, kun esimerkiksi alan opiskelijalla. Niinpä paikkaa menestyksekkäästi hoitaneet sijaiset kovin usein menettävät työnsä koesoitoissa.

Toisaalta kaikista koesoiton epäkohdista huolimatta, en oikein keksi sille parempaakaan tapaa. Tokihan soittotaidon on oltava ratkaisevassa asemassa, kun palkataan orkesterisoittajaa. Ei kai tässä auta kun parin päivän kuluttua ottaa soitin kauniiseen käteen ja alkaa hinkkaamaan koesoitto-ohjelmaa... Jos jollakulla heräsi tätä lukiessa ideoita, niin kertokaa ihmessä kommenteissa! ;)

Onko pakko huitoa?

Taitaa olla niin, että orkesterimuusikon ammatti ei ole kovin tavallinen uravalinta. Itsestäni se tuntuu tietenkin ihan normaalilta ja arkiselta, mutta varsinkin uusissa tuttavuuksissa työni herättää usein uteliaisuutta. Yksi kysymys, johon olen vastannut monta kertaa on, että mitä se kapellimestari oikein siellä orkesterin edessä huitoo? Onko sillä oikeasti jotakin väliä, miten hän lyö ilmaan? Ajattelin, että voisin kirjoittaa tänne omia käsityksiäni kapellimestarin työstä. Olenhan elämäni varrella tuijottanut kapellimestareita ihan lähietäisyydeltä melkoisen monta tuntia.

Sinfoniaorkesterissa on pienimmilläänkin useita kymmeniä soittajia, parhaimmillaan heitä voi olla yli sata. Suuren joukon on vaikea sovittaa soittojaan niin, että ihan jokainen yksilö on täsmälleen samassa rytmissä kaikkien muiden kanssa. Lisäksi orkesteri joutuu pakostakin levittäytymään laajalle alueelle, jotta kaikki mahtuvat soittamaan. Matkaa esimerkiksi 1.viulun takapultin ja tuuban välille voi tulla kymmeniä metrejä. Ääniaallot voivat kiertää ihmeellisiä mutkia ja kaikureittejä ja saapua orkesterin toiselle laidalle myöhässä. Kapellimestaria siis tarvitaan näyttämään yksiselitteisesti, missä mennään. Kun jokainen soittaja on täsmälleen yhdessä kapellimestarin kanssa, kaikki ovat (ainakin teoriassa) yhdessä.

Kuva: hikingartist.com

 Kapellimestari auttaa soittajia monin tavoin. Hän lyö kaavaa, jossa tahdin jokainen isku menee määrättyyn suuntaansa. Tahdin ensimmäinen isku menee aina alas ja viimeinen ylös. Jos siis vaikka sattuisi käymään niin hassusti, että joku nimeltämainitsematon soittaja ei olisi ihan varma, laskiko vahingossa kolmeen, kun piti laskea kahteen, lyöntikaavasta voi aina tarkistaa tilanteen. Kapellimestari myös näyttää tärkeät sisääntulot, eli milloin avainsoittajan pitää aloittaa soittamaan. Tämäkin helpottaa, jos on vaikka pitänyt laskea kymmeniä tahteja taukoa ja on epävarma olo. Kapellimestari kuulee paikalleen orkesterin keskelle, jos joku soitinryhmä soittaa liian lujaa tai liian hiljaa, ja näyttää merkin asian korjaamiseksi.

Kapellimestarille kuuluu sekä valta että vastuu soittettavien teosten taiteellisesta tulkinnasta. Harjoitusviikon aikana hän kertoo orkesterille niin sanoin kuin lyönnilläänkin, miten hän haluaa toteuttaa soitettavan teoksen. Usein asiantuntevien ammattimuusikoiden joukosta löytyisi myös eriäviä mielipiteitä, mutta kapellimestari on tulkinta-asioissa melkolailla diktaattorin asemassa. Orkesterietikettiin ei kuulu väittää vastaan kapellimestarille, vaikka tietysti rakentavia ehdotuksia saa esittää. Kapellimestarin kokonaiskuvan soitettavasta teoksesta on oltava niin kattava, että kaikkiin mahdollisiin tulkintakysymyksiin löytyy vastaus. ("Soitanko tahdin 125 kolmannen äänen keskipitkäksi vai täyspitkäksi?") Tietenkin jos sitten käykin niin, ettei yleisö tai kriitikko pidä teoksesta kun se esitetään, on myös hyvin selvää, kenen näkemyksestä on kysymys.

Harjoitusviikon aikana kapellimestari päättää, mitä, milloin ja miten harjoitellaan. Hänen vastuullaan on, että kaikki esitettävät teokset tulevat hyvään esityskuntoon sovittujen työaikojen puitteissa. Orkesterien ylikapellimestareilla on myös pitkäjänteisiä suunnitelmia, miten he haluavat kehittää omaa orkesteriaan. Tässä mielessä kapellimestarin työ muistuttaa vähän vaikka valmentajan tehtävää.

Kuten tästä kirjoituksesta varmasti alkaa käydä ilmi, minusta kapellimestarin työ vaikuttaa hyvin vaativalta. Itse en ikimaailmassa pystyisi siihen. Oma kapellimestariurani kilpistyisi varmasti jo siihen, että toisella kädellä pitää osata lyödä selvästi ja toisella kädellä pitäisi yhtäaikaa pystyä viestimään herkkiä nyansseja. Voisi myös olla kova paikka astua vaikka viidenkymmenen tuijottavan silmäparin eteen ja alkaa julistaa omia näkemyksiään. Kapellimestarin työ mahtaa myös olla välillä yksinäistä. Kapellimestarit matkustavat aina viikoksi johtamaan orkesteria, he eivät oikein kuulu työporukkaan missään. No, toki ylikapellimestarit oppivat tuntemaan omia orkestereitaan jossain määrin. Yleensä kapellimestarit kuitenkin viettävät kahvi- ja ruokatunnit omissa oloissaan, kun rivimuusikot istuskelevat orkesterilämpiössä. Kieltämättä tauoilla aika usein vertaillaan kyseisen viikon kapellimestaria muihin. Kuten kaikilla johtajilla, täytyy kapellimestareillakin varmasti olla aika paksu nahka.

Milloin kapellimestari on sitten erityisen hyvä? Yleensä kaikista arvostetuimmat maestrot ovat karismaattisia tyyppejä. Heillä on kyky innostaa soittajia olemuksellaan ja viestinnällään. Parhaimmillaan kapellimestari pystyy saamaan koko orkesterin yhteisen tunnetilan valtaan, jolloin musiikki ikään kuin luodaan uudestaan siinä hetkessä. Silloin syntyy niitä konsertteja, jotka sykähdyttävät kaikkia läsnäolijoita. Ja nehän taas ovat ihan parasta, mitä on.