Miälenvikaista läpändeerusta!

Syliini putosi eilen ihan yllättäen liput Linnateatterin Mielettömään Turun tulevaisuuteen, kun lippujen alkuperäiset omistajat eivät päässeetkään näytökseen. Tokihan Kulttuuritäti pelastaa orvot teatteriliput käyttöön!

Mieletön Turun tulevaisuus on sarjassa kolmas Turku-aiheinen komedia Linnateatterissa. Edelliset, erittäin suositut osat ovat käsitelleet Turun historiaa. Minulta ne ovat jääneet katsomatta, ehkä johtuen komediaaan ja sketsiviihteeseen liittyvästä riskistä. Jos sketsi ei ole todella hauska, niin että naurattaa, se on huono. Komediassa ei ole välimuotoja. Kesäteatterihenkisen esityksen katsominen voi olla pahimmillaan todella vaivaannuttavaa. Onneksi heti Mielettömän Turun tulevaisuuden alussa kävi selväksi, että esitys on aidosti hauska. Kun myötähäpeää ei tarvinnut pelätä, oli mukava istua ja antaa taitavien esiintyjien viihdyttää itseään.

Esitys perustuu hyvin löyhään juoneen, jossa Aurajoen pohjasta on löytynyt kirja, joka kertoo ennustuksin Turun tulevaisuudesta. Näitä ennustuksia käyvät läpi ja spekuloivat näyttelijät Miska Kaukonen, Kalle Lambert ja Elina Stirkkinen.

Kuva: Niko Tiainen

Esityksen huumori syntyy perinteisin keinoin. Hahmot ovat hupsuissa asuissa ja peruukeissa. Nähdään hassuja tanssiliikkeitä. Kuullaan ainakin Turun, Tampereen ja Savon murteita. Hauskoja repliikkejä toistellaan, jolloin niistä tulee vielä hauskempia. Vanhat kunnon hyväksi havaitut keinot toimivat, koska jutut ovat hauskoja ja näyttelijöiden ajoitus pelaa. Nauratti välillä ihan kamalasti.

Mielettömän Turun tulevaisuuden kohdeyleisöä ovat tietenkin turkulaiset. En ehkä suosittelisi esitystä ulkopaikkakuntalaiselle, ainakaan Turkua tuntemattomalle. Suuri osa esityksen riemusta perustui tunnistamiselle. Kun lavalla käytiin läpi turkulaisten asuinpaikkoja tai tyypillisiä luonteenpiirteitä, yleisössä päät kääntyilivät. "Just tollassi meki ollaan!" Kahden tunnin esityksessä ehdittiinkin käymään läpi varmaan kaikki Turku-kliseet kui-sanasta pahanmakuiseen vesijohtoveteen ja turkulaisten sisäänpäinkääntyneisyydestä Mattiin ja Teppoon. Suurimmat reaktiot yleisöltä saivat jutut Turun paikallispolitiikan kuumista kiistanaiheista, kuten toriparkista ja joen yli rakennettavista silloista.

Oli oikein mukavaa viettää perjantai-iltaa Linnateatterissa. Esitys on puitteiltaan viihtyisässä teatteriravintolassa, joten sitä voi seurata juoman ja pienen purtavan kanssa. Mikäs siinä siemaillessa hyvää pienpanimo-olutta ja ottaessa vastaan taidokasta viihdettä.

Kamalan jännittävää!

Viime viikolla silmiini osui kaksi eri nettiartikkelia, joissa molemmissa sanottiin jotenkin näin: "Esiintymisjännitys on yllättävän yleistä jopa ammattimuusikoiden keskuudessa, vaikka siitä ei paljon puhuta". Toinen artikkeli oli Yle uutisten , toinen taisi olla joku epämääräinen Facebook-linkki. Minun korvaani kuulosti omituiselta, että jännitys olisi muka jonkinlainen tabu. Tunnen varmasti satoja ammattimuusikoita, enkä ole koskaan törmännyt siihen, etteikö jännityksestä voisi puhua. Olen myös siinä käsityksessä, että ihan kaikki jännittävät esiintymistä ainakin joskus. Jännittäminen ei varmasti vähennä kenenkään ammattitaitoa. Kysymys on enemmänkin siitä, miten oman jännityksensä saa hallittua.  

Olen aika kova tyttö jännittämään, joten olen joutunut vuosien varrella pohtimaan näitä asioita paljon. Nykyisin olen tilanteessa, jossa jännitys hyvin harvoin pääsee sotkemaan pasmojani, vaikka onkin vahvasti läsnä kun esiinnyn.

Jännitys tuntuu ihan kamalalta. Se myös aiheuttaa muusikon kannalta inhottavia oireita. Kun esimerkiksi kädet tärisevät ja hikoilevat, on vaikea saada normaalia tuntumaa soittimeen. Syypää ikäviin oireisiin löytyy evoluutiosta. Aikoinaan ihmiselle on kehittynyt mekanismi, joka valmistaa uhkaavassa tilanteessa kehoa pakenemaan. Siksi hermostuneena on vaikea pysyä paikallaan: jalat tahtoisivat lähteä lipettiin. Samasta syystä juuri lavalle mennessä tulee usein mieleen, olisiko vielä pitänyt käydä pissalla. Joskus voi olla oksukin kurkussa. Keho tahtoisi keventää lastia. 

Jännittäminen ei kuitenkaan missään tapauksessa tarkoita, että esiintyminen on tuomittu epäonnistumaan. Sen kanssa täytyy vain opetella toimimaan. Täytyy siis järjestää itsensä jännittäviin esiintymistilanteisiin harjoitukseksi uudestaan ja uudestaan. Niin hirveältä kuin se tuntuukin. Vähitellen oppii luottamaan, ettei oma osaaminen katoa minnekään, vaikka jännittäisikin. Vähän sama asia, jos joskus joutuu soittamaan kipeänä. Vaikka olo on inhottava, ei soiton tarvitse kärsiä.

Yksi tuskaisa, mutta tehokas tapa vähentää omia hermoilujaan on mokata joskus oikein kunnolla. Huomaapahan ainakin, ettei maailma lopukaan.

Omaa jännitystään voi helpottaa perehtymällä siihen, mitä pohjimmiltaan esiintymisessä pelkää. Esimerkiksi olen havainnut itselläni ihan pöhkön ajatusmallin: pelkään, että jos esitys menee huonosti, minulle tulee paha mieli. Jännitän siis omaa tuomiotani. Järjellä ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Tiedostettuani ajatusmallini, olen alkanut ennen esitystä antamaan itselleni luvan mokata. Se helpottaa ihmeesti. (Enkä ole mokannut.)

Jännitys ei kaikesta huolimatta ole pelkästään huono ilmiö, kuten Ylenkin jutussa sanotaan. Jännityshän kertoo siitä, että tilanne on jännittäjälle tärkeä. Parhaimmillaan jännitys antaa ylimääräistä ja erityistä latausta esitykseen. Joskus adrenaliinihuumassa voi jopa päästä mahtavaan flow-tilaan, jossa kaikki muu kuin musiikki menettää hetkeksi merkityksensä. Kun mietin elämäni parhaita hetkiä, niihin on lähes kaikkiin liittynyt jännitys. Kun on onnistunut ja voittanut pelkonsa, olo on ihan mieletön. Silloin ei tunne nälkää eikä väsymystä, veri kohisee suonissa ja pää on pilvissä.

Niin inhottavalta kuin jännitys tuntuukin, en tahtoisi elää tasapaksua elämää ilman sitä. En mene niin pitkälle, että sanoisin jännityksen olevan elämän suola... mutta ehkä chili?

Olisi tosi kiva kuulla teidän ajatuksia ja kokemuksia jännityksestä. Varmasti muutkin kuin muusikot painivat näiden samojen asioiden kanssa. Olisiko sinulla hyvä vinkki jännitykseen? Mikä sinua jännittää esiintymisessä? 

Turun kevät

Turussa on vietetty viikkoa aurinkoisissa tunnelmissa. Lämpöä on ollut parhaimmillaan lähes kymmenen (plus!)astetta, talitintit ovat lauleskelleet ja paikoitellen on jo tuoksunut kevät! Olisikohan tämä talvi jo voiton puolella?

Kesää odotellessa on varmasti hyvä suunnitelma viihdyttää itseään monenlaisissa kulttuurimenoissa, menee aikakin mukavasti ja joutuisasti. Olenkin suunnitellut kaikenlaista ohjelmaa itselleni kevääksi. Ajattelin kirjata suunnitelmiani tänne blogiin, jotta ne vähän varmemmin myös toteutuisivat.

Yksi hyvin pian toteutettava suunnitelma on mennä Aurinkobalettiin katsomaan Ennen viimeisiä ajatuksia. Tanssiteokseen on tehnyt koreografian Jorma Uotinen, johon olen joskus suhtautunut ennakkoluuloisesti. Näin kuitenkin viime kesänä Kansallisbaletin kesäkiertueella pätkän hänen toisesta teoksestaan ja olin aivan ihastuksissani. Kesällä näkemäni tanssi oli niin hauska, että nauroin monta kertaa ääneen. Ennen viimeisiä ajatuksia pitäisi taas olla oikein tunteikas ja kohtalokas. Toivoisin, että kyseessä olisi sellainen esitys, joka todella koskettaisi. Jää nähtäväksi - ainakin jos toimin nopeasti. Ennen viimeisiä ajatuksia menee nimittäin vain helmikuun loppuun.

Toinen tanssiesitys, joka kiinnostaisi on Tanssiteatteri Erin Zirkkeli. Teoksen mainostetaan olevan hauska ja kummallinen. Kuulostaa siis hyvältä. Erin tilat ovat niin intiimit ja tyyli sen verran omaperäinen, että esityksen luulisi olevan oikea elämys.

                                                   
Turun filharmonisella orkesterilla on monia konsertteja, joita kuulisin mieluusti. Ihan erityisesti tahdon kuitenkin mennä katsomaan ja kuuntelemaan, kun orkesteri säestää livenä Chaplinin mykkäelokuvaa Nykyaika 23. ja 24.4. Olen nimittäin kerran itsekin ollut soittamassa samanlaisessa esityksessä. Se oli aika rankka rypistys: orkesterin osuudet olivat osittain aika vaikeaa soitettavaa. Vaati supertarkkaa keskittymistä pysyä kokoajan täysin oikeissa tempoissa, jotta elokuvan ääniefektit osuivat kohdilleen. Elokuva kesti puolisentoista tuntia, mikä on pitkä aika soittaa tauotta. Muistan murisseeni ennen elokuvan alkua vierustoverille, miten paljon mielummin olisin yleisössä, kuin soittamassa. No, nyt on sitten mahdollisuuteni! Menen nauttimaan hauskasta leffasta ja musiikista, tuntien vain ihan pientä vahingoniloa orkesteria kohtaan.

Pari viikkoa sitten harmittelin ystävälleni kahvikupin ääressä, miten harvoin minun tulee käytyä taidenäyttelyissä. Oma mukavuusalueeni on enemmän esittävien taiteiden puolella. Vakuutin, että kyllä varmasti menisin, jos vaikka Helene Schjerfbeckin näyttely tulisi Turkuun. Kotiin päästyäni luin lehdestä, että Turun taidemuseossa on avattu Ellen Thesleffin näyttely. Jutussa kerrottiin myös tietämättömälle, että Thesleff oli Schjerfbeckin aikalainen, ja on ehkä turhaan ollut hänen varjossaan. Ehkäpä tässä on pienimuotoista kohtalon johdatusta.

Googletellessani tarkempia tietoja tätä juttua varten silmiini osui vielä yksi konsertti, johon saattaa olla pakko mennä. Muistaakohan joku vielä vuoden tai parin takaisen YouTube-hitin, jossa melodikalla ja pahvilaatikkorummuilla varustautuneilla katusoittajilla oli ihan älyttömän hyvä meininki Helsinkiläisessä metrotunnelissa? Kyseessä on yhtye nimeltä Neljä ässää ja he ovat tulossa Turun Linnateatteriin keväällä! En ole ihan varma jaksaako tuollaista soittoa kuunnella konsertin verran, mutta täytyy varmaan kokeilla. En ainakaan pysty katsomaan tätä videoklippiä ilman leveää hymyä. https://www.youtube.com/watch?v=C3ee6u5IbGE

Paljon on muitakin menoja, jotka houkettelisivat. Ehkä joskus jopa lähden täältä Turusta retkelle, vaikka Turku onkin hyvä paikka olla. Kesää odotellessa koristin tämän postauksen kesäisillä Turku-kuvilla. Varför Paris, vi har ju Åbo. :)

Ihanan hullu Birdman

Kävimme eilen mieheni kanssa katsomassa paljon kehutun Birdman-elokuvan. Emme tienneet etukäteen leffasta juuri mitään. Olimme nähneet mainoksen telkkarista, jonka perusteella päätimme, että Birdman on vähintäänkin kiinnostava. Olimme liikkellä avoimin mielin, mikä oli varmasti hyvä ratkaisu. (Tosin, milloin avoin mieli nyt huono olisikaan?)

Alejandro G. Iñárritun ohjaama Birdman kertoo Riggan Thomson -nimisestä näyttelijästä (Michael Keaton). Thomson on tehnyt uran Hollywoodissa 90-luvulla esittämällä lukuisissa leffoissa Birdman-supersankaria. Nyt hän on sovittanut näytelmäksi Broadwaylle Raymond Carverin novellin, jonka hän myös ohjaa ja jossa näyttelee pääosaa. Tämä on hänen mahdollisuutensa luoda uudestaan jo nuutumaan päässyt uransa ja saada arvostusta taiteilijana. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat ajalle viimeisistä kenraaliharjoituksista ensi-iltaan.

Riggan Thomson on erittäin hermostunut ja sekava ennen tärkeää ensi-iltaansa. Hän käy jatkuvasti keskusteluja päänsä sisäisen äänen kanssa ja kuvittelee pystyvänsä liikuttamaan esineitä ajatuksen voimalla. Myös elokuvan muut hahmot tuntuvat olevan kukin omalla tavallaan ihan pihalla. Riggan Thomsonin stressiä lisää muun muassa hänen teiniangstaava tyttärensä (Emma Stone) sekä pitelemätön vastanäyttelijä (vanha suosikkini Edward Norton), joka tahtoisi tehdä lavalla kaiken ihan oikeasti.

Vaikka kaikki hahmot painivat omien ongelmiensa kanssa ja saattoivat aiheuttaa harmia toisilleen, he näyttäytyivät sympaattisina ja ymmärrettävinä elokuvan katsojalle. Tästä on varmasti kiitettävä loistavia näyttelijöitä.

Birdmanin tunnelma oli yhtä sekava ja hektinen, kuin Riggan Thomsonin sielunmaisemakin. Kohtaukset etenivät välillä niin intensiivisesti, että huolestuin vähän, jaksanko sellaista tahtia elokuvan loppuun saakka. Onneksi rauhallisempiakin hetkiä tuli, ettei tullut väsähdystä. Levotonta tunnelmaa välittivät loistavasti soudtrackin jazz-henkiset rummut, jotka soivat melkein jatkuvasti. Muutaman kerran myös nähtiin mies soittamassa näitä rumpuja, välillä kadunkulmassa, välillä teatterin käytävillä. Vain kun tarinassa mentiin mielikuvitusmaailmaan, joko teatterissa tai Rigganin pään sisällä, musiikki muuttui romanttiseksi. (Kappale oli joku tosi tuttu, olen varmaan soittanut sitä. En saanut kuitenkaan millään kaivettua muististani, mikä se oli. Tshaikovskyä ehkä?)

Birdman oli kokonaisuudessaan ilahduttavan outo. Joskus omituiset elokuvat voivat olla vaikeita katsoa, jos tulee olo, ettei ole yhtään mukana tapahtumissa. Birdman oli kuitenkin hauska, ja sen omituisuudet sopivat hyvin sen omaan maailmaan. Elokuva oli täynnä yksityiskohtia, joita ei eritysemmin alleviivattu, mutta oli ilo bongailla. Luulen, että toisella katselukerralla näitä huomaisi vielä paljon enemmän. Oikeastaan tunnelman tragikoomista hulluutta on todella vaikea kuvata, se täytynee kokea itse.

Mielenkiinnolla seuraan nyt, miten Birdmanin käy tämäniltaisessa Bafta-gaalassa ja lähestyvässä Oscar-gaalassa. Se on ainakin kahminut paljon ehdokkuuksia, esimerkiksi molemmissa parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen ehdokkuuden.

Painavaa asiaa: Tikli

Sain joululahjaksi painavan paketin: Donna Tarttin Tiklin. Olin käynyt hypistelemässä ja ihastelemassa sitä kirjakaupassa monta kertaa, joten olin varsin tyytyväinen lahjaani. Kirja teki minuun vaikutuksen, joten kerronpa siitä vähäsen. Yritän välttää pahimpia spoilereita, mutta siirrettäköön vastuu silti lukijalle.

Kirja kertoo tavallaan hyvin klassisen tarinan. Päähenkilö, nuori Theo-poika, menettää traagisesti äitinsä ja joutuu asumaan pelottavan isänsä ja ilkeän äitipuolensa luokse. Onneksi hän löytää itselleen uudesta koulusta ystävän, joka opettaa hänelle uusia puolia elämästä. Aikuiseksi kasvamisessa Theoa auttaa myös puuseppä Hobie, joka opettaa Theolle vanhojen antiikkihuonekalujen kunnostuksen saloja tunnelmallisessa kellarissaan. Tämä osuus kirjasta tuo mieleen perinteisen nuortenkirjan viime vuosisadalta. Ihan nostalgisen hyvässä mielessä.

Toisaalta kirjassa kohdataan myös nykyajan ja tosielämän ongelmia. Löytyy alkoholismia ja huumeriippuvuutta, jopa terrorismia ja itäeurooppalaista mafiaa.

Tarinan tunnelmaa luo kokoajan taustalla Fabritiuksen maalaus Tikli, johon Theo kehittää tunteellisien ja intensiivisen siteen. Tarinan edetessä Theo seikkailee välillä Las Vegasin laitakaupungilla, välillä New Yorkin hienoissa seurapiireissä. Vuosisatoja säilynyt kaunis ja taidokas maalaus luo jatkuvaa kontrastia näiden maailmojen pinnallisuuteen.

                                                    

Kirjan alkupuolella minua hieman häiritsi, kun henkilöhahmot oli jaettu niin yksiselitteisesti hyviin ja pahoihin. Loppua kohti käy kuitenkin selväksi, että tarina on kerrottu tiukasti Theon näkökulmasta. Theon ystävä Boris kritisoikin tarinan edetessä Theon tapaa nähdä asiat mustavalkoisina. Loppua kohden myös vihjataan, että Theo alkaisi jollain tasolla ymmärtää isäänsä, joka kirjan alussa esitetään hirviömäisenä.

Kirjassa pohditaankin paljon hyvyyden ja pahuuden rajoja. Theo tarkoittaa vain hyvää, mutta päätyy tekemään kaikenlaista tuhoisaa niin itselleen, kuin läheisilleenkin. Toisaalta Boris varastaa, huoraa, ryyppää ja käyttää huumeita sydämensä kyllyydestä ja riemulla. Silti Boris on varmaankin kirjan sydämellisin ja tavallaan luotettavinkin hahmo. Kumpi näistä nyt sitten olisi parempi ihminen? Tai onko sillä mitään väliä?

Tiiliskiven kokoinen kirja kysyy suuria kysymyksiä, niitä kaikista suurimpia. Onko elämä vain sarja sattumia, vai onko meillä määrätty kohtalo? Olisiko Theon äidin onnettomuus ollut vältettävissä, jos Theo olisi tehnyt jotain toisin? Jos elämän kulku on täysin sattumanvaraista, onko järkeä edes yrittää tehdä hyviä valintoja? Tai kannattaako edes jatkaa elämistä, jos kohtalona on epäonnistua?

En muista, milloin viimeksi minulle olisi sattunut lukuun kirja, joka näin haastaa pohtimaan. Vaikeista kysymyksistä huolimatta kirja oli helppoa luettavaa ja juoni veti mukaansa. Suosittelen! Ainut harmi oli, että tiiliskiveä kannatellessa kädet väsyivät ikävästi ja täytyi kehittää ihmeellisiä uusia lukuasentoja. :)

Päästiinpä blogissa heti asiaan! Kevyempääkin juttua on varmasti tulossa!