Retki kaltereiden taakse

Taannoisella Lost in Turku -kulttuurikuntokävelyllä ihastelimme retkiporukkamme kanssa Kakolanmäen aluetta ja sen karheankauniita rakennuksia. Silloin näytti siltä, että vankilarakennusten sisätiloja ei pääsisi enää tutkimaan lainkaan. Nyt kesällä on kuitenkin tarjoutunut mahdollisuus tutustua Kakolaan myös sisältäpäin Valtio+-näyttelyn muodossa. Se oli siis nähtävä.

Valtio+ on turkulaisen taiteilijajärjestö Arten järjestämä taidenäyttely. Arte on, ainakin jos tulkitsen ohjelmalehtistäni oikein, turkulainen ryhmä, joka on keskittynyt tila- ja kaupunkitaiteeseen. Kun Arte sai käyttöönsä jättimäisen tilan taiteelleen Kakolan vankilarakennuksen muodossa, he kutsuivat mukaan tilaa täyttämään myös ryhmän ulkopuolisia taiteilijoita, joiden he kokivat sopivan omaan tyyliinsä.

Kaltereiden takana

Näyttely oli todellakin valtava. Taidetta oli neljässä kerroksessa, joissa oli jokaisessa neljä käytävää ristin muodossa. Suurin osa taiteesta oli aseteltu vankien selleihin, mutta kävimme myös vanhassa ruokasalissa, kylpyhuoneessa, psykologin huoneessa, henkilökunnan taukotiloissa, mitä nyt vankilasta löytää. Porukallamme kiertelimme näyttelyä yli kaksi tuntia, emmekä loppua kohden edes jaksaneet keskittyä tutkimaan ihan kaikkea.

Taidetta vai sisustusta?

Varmasti kaikkein vaikuttavin ja olennaisin tekijä näyttelyssä oli vanha vankilarakennus ja sen historia. Se loi oman taustatunnelmansa kaikkiin teoksiin, enkä minä ainakaan osannut olla huomioimatta ympäristöä minkään teoksen kohdalla. Vankilaa ei oltu siivottu taidegallerian näköiseksi, vaan sen edellisten käyttäjien jäljet oli jätetty näkymään. Käytävillä näkyi yhäkin henkilökunnan muistilappuja. Sellien seinät olivat täynnä kirjoituksia, piirrustuksia, sekä vankien liimaamia kuvia. Monet vangit olivat selvästi käyttäneet paljon aikaa ja vaivaa piirrostensa ja kollaasiensa luomiseen. Toki aikaa on varmasti ollutkin tuhlattavaksi. Välillä ei voinut olla ihan varma, oliko sellin seinällä vangin, vai vankitaiteesta inspiroituneen taiteilijan työ. Liekö sillä toisaalta väliäkään. (Moni vankien kollaaseista koostui tietenkin pornosta - siksi varmaan näyttelyä ei suositella lapsille.)

Sellin kaapin ovesta

Koska näyttely oli valtavan suuri ja levittäytynyt moneen suuntaan, joista ei minun suuntavaistollani pysynyt täysin kärryillä, minulle jäi epäselväksi, mikä taideteos oli minkä niminen ja kenen tekemä. Informaatio oli kyllä löydettävissä käytävien päässä ilmoitustauluilla. Minä kuitenkin unohdin kaiken lukemani jo muutaman askeleen otettuani. Nähtävää ja tutkittavaa oli niin paljon, etten jaksanut keskittyä muuhun. Näin ollen en osaa kertoa, kenen töitä kuvissani esiintyvät taideteokset ovat, mikä on tietysti noloa. Ehkä, kun kasvan ihan oikeaksi kulttuuritädiksi, jaksan kirjoittaa ylös asiaankuuluvat tiedot.

En kadu mitään. Itsellenikö minä tässä valehtelen

Liekö muusikkouteni syynä, mutta tulin taas huomanneeksi, miten suuri vaikutus äänillä on ainakin minuun, luulisin että kaikkiin ihmisiin. Useassa tilassa soi nauhalta joku ääneen perustuva teos. Vanhassa ruokasalissa esimerkiksi heijastettiin seinälle videota, jossa mies rummutti metsässä. Vaikka teos itsessään oli ehkä tarkoitettu tunnelmaltaan ihan leppoisaksi, se loi silti mielessäni ahdistavaa ilmapiiriä koko saliin rummutuksen inensiivisyydellä. Jossain monista kerroksista taas soitettiin kovalla volyymillä kärsivän naisäänen pyyntöjä jättää hänet rauhaan. Teos vei ajatukset kaikkiin niihin kamaluuksiin, mitä vankilaympäristössä voi tapahtua, jos nyt ei välttämättä Kakolassa, niin maailmalla.

Siivet sellin lattialla

Olen lomaillut heinäkuussa ihan muissa maisemissa, kuin kotoisassa Turussa, joten ehdin Valtio+-näyttelyyn vasta sen viimeisellä viikolla. Tahtoisin kuitenkin suositella käyntiä siellä blogini lukijoille, sillä kokemus oli todella mielenkiintoinen, vaikuttava ja ajatuksia herättävä. Näyttely on avoinna vielä perjantaina 31.7. klo 12-18, eikä edes maksa mitään!

Brittikomediaa kesälukemisena, osa 1

Heinäkuussa tämä täti on lomaillut urakalla ja pysynyt kaukana kaiken maailman tietokoneista ja muista sosiaalisista vimpaimista. Tämä tietenkin näkyy hiljaisuutena blogin puolella. Nyt alkaa taas olla aika palata, jos ei nyt ihan vielä arkeen, niin ainakin vähän urbaanimpaan eloon. On siis hyvä aika kirjoitella tänne kesän aikana kertyneitä kokemuksia. Aloitan raportoimalla kesäkirjoistani, tulevaisuudessa saattaa seurata matkakertomuksen tynkääkin.

Kesällä on kiva lukea. Laiturilla, uimarannalla, omassa pedissä mökillä, lentokentällä, tai hotellihuoneessa, jos lomapäivän jälkeen saa pidettyä silmät auki. Tänä kesänä minulla oli olo, etten halunnut synkistää huoletonta lomaani ahdistavalla tai pelottavalla lukemisella, jottei vaikka pimeällä hyyskäpolulla alkaisi hirvittämään. En tahtonut uppoutua tragedioihin enkä ihmismielen pimeisiin puoliin. Tuntui, että kesäkirjan juonta olisi hyvä pystyä seuraamaan, vaikka kesken lukemisen vähän torkkuisi. Näillä kriteereillä kesäkirjoikseni valikoitui brittikomediaa: Helen Fieldingin Bridget Jones -Mad about the boy sekä P.G.Wodehousen Parahin Jeeves. Kerrottakoon ensiksi Bridget Jonesista.

Alkaessani lukea Bridget Jonesin uusinta päiväkirjaa, sain nopeasti huomata, etten sittenkään ihan täysin onnistunut välttämään tragediaa kesäohjelmassani. Bridgetin (ja varmaan monien muidenkin naisten) elämän suuri rakkaus Mark Darcy on nimittäin kuollut tapaturmaisesti ennen päiväkirjan alkua ja kirja kertoo Bridget Jonesin vähitellen edistyvästä toipumisesta ja surutyöstä. Toki aihetta käsitellään kepeään tyyliin ja hauskasti, mutta on myönnettävä, että minulta tirahti salaa muutama kyynel lukiessani.

Ehkäpä tunteelliseen suhtautumiseeni vaikutti, että sekä Bridget Jones että Mark Darcy ovat olleet tuttuja hahmoja niin monien vuosien ajan. Mark Darcy on mielessäni tietenkin näyttelijä Colin Firthin näköinen. Hän on hyvä, mutta sosiaalisesti kömpelö mies, joka pitää jouluisin vastentahtoisesti äitinsä kutomaa rumaa villapaitaa. (Mielikuvissani Mark Darcy saattaa myös käydä laulamassa Abbaa kreikkalaisella saarella, mutta se ei taida kuulua Fieldingin luomaan tarinaan...) Ja nyt tämä kunnian mies on siis kuollut, eikä saa nähdä lastensa kasvavan, eikä voi enää pelastaa tilannetta epätoivon hetkellä, kuten hän aina ennen teki. Vaikka ymmärrän, että kysymys on hömppähahmoista ja hassunhauskoista chick lit -kirjoista, tulen silti surulliseksi Mark Darcyn kuolemasta.

Kyllähän kirja minua toki myös nauratti. Bridget Jones on yhä mainion samaistuttava hahmo epävarmuuksineen ja neuroottisuuksineen. Hän yrittää kovasti olla kuin naistenlehtien täydelliset naiset, mutta sortuu vastoin parempaa tietoaan heikkona hetkenä syömään juustoraastetta suoraan pussista ja juomaan pari lasia liikaa viiniä. Kukapa meistä ei tähän osaisi samaistua. (Itse tosin suosin juustoraasteen tilalla ehkä kinuskikastiketta ja lusikkaa.) 

Bridget Jones - Mad about the boy oli, tragediasta huolimatta, juuri sitä, mitä kesäkirjaltani tahdoin. Päiväkirjan rakenne mahdollisti välillä hajamielisenkin lukemisen ja juonessa pysyi mukana myös muutaman cava-lasin jälkeen. Hömppää kirja oli toki ihan avoimesti, loppuratkaisun saattoi arvata alusta asti ja varmaankin kaikki henkilöhahmot olivat jossain määrin stereotyyppejä, tosin hauskoja sellaisia. Bridget Jones ei ole vuosien vieriessä menettänyt viehätysvoimaansa, enkä pitäisi huonona uutisena, jos hänen tarinensa jatkuisi tämän kirjan jälkeenkin.