Aurinkoinen Ravintolapäivä jokirannassa

Ravintolapäivä, kauniin aurinkoinen sää ja Suomen Turku. Ei tarvinnut eilen pitkään pohtia, huvittaisiko minua lähteä kävelemään jokirantaan tutkimaan tarjontaa.

Aloitin kävelyni Myllysillan tienoilta. Jokivarressa oli selvästi aistittavissa tapahtumatunnelmaa ja iloista kuhinaa. Jokirannan kesäsesonki rupeaa selvästi jo vähitellen alkamaan. Kesällähän siellä tapahtuu joka viikonloppu jotakin, välillä tapahtumista on oikein ruuhkaa.

En sortunut ihan ensimmäisiin kojuihin, (vai kuuluisiko sanoa ravintoloihin?) joka tulivat vastaan. Kaikki näyttivät toki oikein houkuttelevilta ja hauskoilta, ihmiset olivat selvästi nähneet paljon vaivaa. En kuitenkaan tahtonut ihan tavallista suolaista piirakkaa tai korvapuustia. Mielestäni ravintolapäivänä on hauskempi maistaa jotakin, mitä ei välttämättä ole muuten tarjolla.

Ei ehkä maailman kuvauksellisinta ruokaa, mutta oikein maistuvaa.

Ensimmäinen ravintola jota päädyin kokeilemaan oli Dippiduo, joilta ostin parsakaalileipätikkuja ja dippikastikkeita. Leipätikut olivat oikein maukkaita ja varsinkin hummus oli superhyvää.

Hyvä paikka dippailulle.

Ruokailupaikkani jokivarressa oli myös varsin viehättävä.

Aikani istuskeltuani jatkoin matkaani tyytyväisenä, mutta hieman janoisena. Onneksi melkein löysin muutaman askeleen päästä Groove-smoothiekojun. Heillä näytti riittävän asiakkaita ihan jonoksi asti, mutta sain kuitenkin yllättävän lyhyen odottelun jälkeen käteeni mansikka-vesimelonismoothien. Juoma oli jäähileisen raikas ja juuri mitä kaipasin. Sulava jää tosin teki smoothieta enenevässä määrin vetiseksi. Lämpimällä ja aurinkoisella säällä pieni vetisyys ei minua haitannut, sadesäällä tilanne olisi ehkä ollut eri.

Smoothie kädessäni jatkoin matkaani pitkin jokirantaa.

Olin liikkeellä iltapäivällä kolmen aikaan. Ihan hyvä etten ollut yhtään myöhemmässä, sillä monet ravintolat alkoivat jo keräilemään tavaroitaan. Monilla myös rupesi olemaan ruuat loppu, vaikka aikomus olisikin ollut pitää kojua auki pitkään.

Ihmisjoukon takana päivän paras koju.

Vähätorilla oli vain yksi koju kun saabuin sinne ja sekin oli juuri sulkemassa. Jatkoin sitkeästi Tuomiokirkkopuistoon, missä vaikuttavan näköinen liikkuva pizzauuni oli myynyt loppuun kaikki pizzansa. Päätin kävellä aution näköisen Vanhan Suurtorin läpi takaisin joelle, mistä varmasti saisin vielä ainakin kahvin.

Vanhan Suurtorin nurkasta löytyikin vielä yksi yksinäinen koju, jota piti joukko huivipäisiä naisia. Yritin arasti kuikuilla vähän kauempaa, oliko ravintola vielä auki, ja mitä se mahdollisesti tarjoaisi. Minut kuitenkin huomattiin ja yksi naisista toivotti minut tervetulleeksi syömään. Hän kertoi, että tarjolla olisi tabboulehia jogurttikastikkeella, viininlehtikääryleitä, täytetty sipuli, pitaleipää sekä jälkiruoka. Koko mittava ateria kustansi kuusi euroa. Vaikka en ollut enää kovin nälkäinen, en voinut vastustaa kiusausta. Ruoka kuulosti juuri siltä, mitä lähdin ravintolapäivältä hakemaan. 

Huono kuva, hyvä ruoka.

Ahdoin koko aterian tyytyväisenä vatsaani. En ollut ihan varma, miten settiä olisi kuulunut syödä, mutta tungin osan tabboulehista ja jogurttikastikkeesta pitaleipään. No, ehkä tyylillä ei ole niin väliä, ainakin ruoka maistui. Jälkiruokana oli kaksi pötkylää, joiden oletin olevan baklavaa. Niiden sisällä oli kuitenkin hämmästyksekseni jotakin vuohenjuustomaista mössöä. Alkuyllätyksen jälkeen totesin, että mitä pötkylät ikinä olivatkin, ne olivat syntisen hyviä. 

Koska kojulle tuli jälkeeni paljon muitakin asiakkaita ja naiset olivat kiireisiä heitä ruokkiessaan, minulta jäi kysymättä, minkä maalaista ruokaa minun oikein tulikaan nautittua. Olin maistavinani välimerellisiä vaikutteita sekä lähi-itää.       

Tuhdin aterian jälkeen olin ihan taynnä, enkä voinut enää kuvitellakkaan syöväni. Kahvihammasta kolotteli kuitenkin vielä. Aboa vetus -museon vierestä bongasin suloisen näköisen Pahvilan, joka oli selvästi ratkaisu tilanteeseen.

Pahvila, mikäpä muukaan. :)

Otin kahvin mukaani ja siirryin istuskelemaan jokirantaan. Aurinko lämmitti kasvoja ja kirjastosillalta kantautui katumuusikon tarjoilemaa musiikkia. Tuntui ihan Turun kesältä.

Ravintolapäivästä jäi hyvä maku suuhun, ihan kirjaimellisestikin. Luulen, että tapahtuma toimii parhaiten näin lämpimällä ilmalla, kun voi kävellä ympäri kaupunkia ja bongailla kiinnostavia ravintoloita. Talvipakkasilla tunnelma on varmaan hyvin erilainen. Ravintolapäivän nettisivuilta oli minusta hankala saada selvää, mitä on tarjolla missäkin. Lisäksi minulla olisi ehkä aika korkea kynnys mennä jonkun vieraan kotiin ravintolapäiväilemään. 

Seuraava ravintolapäivä on kuitenkin jo 16.8. Silloin on hyvät mahdollisuudet lämpimään ilmaan ja ihanaan tapahtumaan. Kannattaa lähteä tutkimaan!

Sydän lämpimänä, betoni kylmänä

Voi että rakastan barokkioopperaa! Se on niin herkkää, mutta täynnä tunnetta. Myöhempien oopperoiden diivailu ja virtuositeetillä ylpeily loistavat poissaolollaan, musiikki ja järisyttävän suuret tunteet ovat pääosassa. Hiljaisuudelle annetaan tilaa. Sointivärit, jotka saavat välillä särähtää rumankauniisti, viiltävät suoraan sydämeen. Ooh! 

(Taitaa olla niin, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vanhemmasta musiikistakin pidän. Luulen, että nimenomaan yksinkertainen ja pelkistetty musiikki vetoaa, kun on jo kuullut kaikenlaisia romanttisia överipaisutuksia. Olen ehkä soittanut liikaa Bruckneria.)

Wäinö Aaltosen Museossa järjestettiin tiistai-iltana Barokin oopperatähtisadetta -konsertti, jonne oli tietenkin mentävä. Ehkä jo kävi ilmi, että barokkiooppera on lähellä sydäntäni. Konsertin järjesti Turun Vanha Musiikki ry, jonkalaista en totuuden nimessä tiennyt olevankaan. Esiintyvät muusikot olivat kyllä suurimmaksi osaksi tuttuja. Ohjelmalehtisen mukaan yhdistys on perustettu syksyllä 2013. Täytyypä ottaa seurantaan.

Kesäinen kuva WAM:sta

Konsertissa oli ilahduttavan paljon yleisöä. Se toki tarkoitti, että jouduin aikalailla perimmäiseen nurkkaan istumaan, koska saavuin paikalle itselleni tyypillisesti viime tipassa. Mutta mitäpä tuosta. Hauskaa, kun konserteissa käydään. Wäinö Aaltosen museon betonibunkkerimainen moderni arkkitehtuuri loi mielenkiintoista kontrastia vanhaan musiikkiin. Itse yhdistän barokkimusiikin jostain syystä kirkkokonsertteihin. Esitettävien oopperoiden aiheet olivat kuitenkin ihan maallisia, joten miksi museo ei kävisi konserttipaikaksi siinä missä kirkkokin. Tässä tapauksessa koin jopa, että erikoinen yhdistelmä toi kokonaisuuteen ihan uuden ulottuvuuden.

Konsertti koostui siis barokkioopperoista poimituista aarioista, joita joukko laulajia esitti vuorotellen. Continuona toimi cembalo (Jussi Laukola) ja sello (Katja Kolehmainen). Lisäksi joissain kappaleissa saatiin kuulla alttonokkahuilua, jota soitti myös laulajana esiintynyt Anneliina Koskinen. Hän jopa veti alttonokkiksella välisoitot itse laulamaansa aariaan. Vaikuttavaa! Koskisen mukaan aarian päähenkilö on vain vähäinen palvelustyttö, jolla ei ole varaa palkata ylimääräisiä muusikkoja välisoittoihin.

Monen laulajan esittäessä monen säveltäjän teoksia mukana oli luonnollisesti vahvempia ja heikompia esityksiä. Heikommista ei sen enempää, mutta mainittakoon, että ihan kaikki esitykset eivät olleet täysosumia. Omia suosikkejani olivat ainakin duettonumerot, jossa kaksi heleää naisääntä lauloivat rakkauslauluja. Pidin kovasti myös alttonokkahuilun tuomasta lisäväristä, kun sitä oli tarjolla. Kaikista eniten minuun kolahti Minna Laukkasen esittämä Cara Speme -aaria Händelin oopperasta Giulio Cesare. En oikeastaan osaa edes eritellä, miksi juuri tämä esitys tuntui sydänalassa muita enemmän. Ainakin Minna Laukkanen on selvästi karismaattinen ja ilmaisuvoimainen laulaja.

Konsertti oli ehkä yllättävänkin pitkä ja väliajalla kahdeksan jälkeen huomattava osa yleisöstä katosi. Kuulin jonkun mutisevan jotakin Suomen lätkämatsista. (Aina paha kilpailija kulttuuriesityksille.) Minullakin kävi totta puhuakseni mielessä, pitäisikö jo suunnata kotiin. Ei lätkämatsin, mutta kasvavan nälän takia. Päätin kuitenkin jäädä ja olin erittäin tyytyväinen päätökseeni. Konsertti vain parani loppua kohti ja muun muassa tuo mainitsemani Cara Speme -aaria tuli vasta tauon jälkeen. On kuitenkin sanottava, että konsertin alkupuoli olisi voinut näin arki-iltana olla lyhyempikin, niin ihanaa musiikkia kuin olikin ohjelmassa. 

Kerroin joskus kauan sitten kaverilleni lukeneeni, että sykähdyttävät kulttuurielämykset pidentävät elämää. Käytännönläheinen kaverini totesi siihen, että varmasti pidentävätkin, ainakin jos niihin kulkee reippaasti kävellen. Muistelin mielessäni tätä keskustelua, kun kävelin valoisassa kevätillassa kauniin konsertin jälkeen kohti kotia.