Sydän lämpimänä, betoni kylmänä

Voi että rakastan barokkioopperaa! Se on niin herkkää, mutta täynnä tunnetta. Myöhempien oopperoiden diivailu ja virtuositeetillä ylpeily loistavat poissaolollaan, musiikki ja järisyttävän suuret tunteet ovat pääosassa. Hiljaisuudelle annetaan tilaa. Sointivärit, jotka saavat välillä särähtää rumankauniisti, viiltävät suoraan sydämeen. Ooh! 

(Taitaa olla niin, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vanhemmasta musiikistakin pidän. Luulen, että nimenomaan yksinkertainen ja pelkistetty musiikki vetoaa, kun on jo kuullut kaikenlaisia romanttisia överipaisutuksia. Olen ehkä soittanut liikaa Bruckneria.)

Wäinö Aaltosen Museossa järjestettiin tiistai-iltana Barokin oopperatähtisadetta -konsertti, jonne oli tietenkin mentävä. Ehkä jo kävi ilmi, että barokkiooppera on lähellä sydäntäni. Konsertin järjesti Turun Vanha Musiikki ry, jonkalaista en totuuden nimessä tiennyt olevankaan. Esiintyvät muusikot olivat kyllä suurimmaksi osaksi tuttuja. Ohjelmalehtisen mukaan yhdistys on perustettu syksyllä 2013. Täytyypä ottaa seurantaan.

Kesäinen kuva WAM:sta

Konsertissa oli ilahduttavan paljon yleisöä. Se toki tarkoitti, että jouduin aikalailla perimmäiseen nurkkaan istumaan, koska saavuin paikalle itselleni tyypillisesti viime tipassa. Mutta mitäpä tuosta. Hauskaa, kun konserteissa käydään. Wäinö Aaltosen museon betonibunkkerimainen moderni arkkitehtuuri loi mielenkiintoista kontrastia vanhaan musiikkiin. Itse yhdistän barokkimusiikin jostain syystä kirkkokonsertteihin. Esitettävien oopperoiden aiheet olivat kuitenkin ihan maallisia, joten miksi museo ei kävisi konserttipaikaksi siinä missä kirkkokin. Tässä tapauksessa koin jopa, että erikoinen yhdistelmä toi kokonaisuuteen ihan uuden ulottuvuuden.

Konsertti koostui siis barokkioopperoista poimituista aarioista, joita joukko laulajia esitti vuorotellen. Continuona toimi cembalo (Jussi Laukola) ja sello (Katja Kolehmainen). Lisäksi joissain kappaleissa saatiin kuulla alttonokkahuilua, jota soitti myös laulajana esiintynyt Anneliina Koskinen. Hän jopa veti alttonokkiksella välisoitot itse laulamaansa aariaan. Vaikuttavaa! Koskisen mukaan aarian päähenkilö on vain vähäinen palvelustyttö, jolla ei ole varaa palkata ylimääräisiä muusikkoja välisoittoihin.

Monen laulajan esittäessä monen säveltäjän teoksia mukana oli luonnollisesti vahvempia ja heikompia esityksiä. Heikommista ei sen enempää, mutta mainittakoon, että ihan kaikki esitykset eivät olleet täysosumia. Omia suosikkejani olivat ainakin duettonumerot, jossa kaksi heleää naisääntä lauloivat rakkauslauluja. Pidin kovasti myös alttonokkahuilun tuomasta lisäväristä, kun sitä oli tarjolla. Kaikista eniten minuun kolahti Minna Laukkasen esittämä Cara Speme -aaria Händelin oopperasta Giulio Cesare. En oikeastaan osaa edes eritellä, miksi juuri tämä esitys tuntui sydänalassa muita enemmän. Ainakin Minna Laukkanen on selvästi karismaattinen ja ilmaisuvoimainen laulaja.

Konsertti oli ehkä yllättävänkin pitkä ja väliajalla kahdeksan jälkeen huomattava osa yleisöstä katosi. Kuulin jonkun mutisevan jotakin Suomen lätkämatsista. (Aina paha kilpailija kulttuuriesityksille.) Minullakin kävi totta puhuakseni mielessä, pitäisikö jo suunnata kotiin. Ei lätkämatsin, mutta kasvavan nälän takia. Päätin kuitenkin jäädä ja olin erittäin tyytyväinen päätökseeni. Konsertti vain parani loppua kohti ja muun muassa tuo mainitsemani Cara Speme -aaria tuli vasta tauon jälkeen. On kuitenkin sanottava, että konsertin alkupuoli olisi voinut näin arki-iltana olla lyhyempikin, niin ihanaa musiikkia kuin olikin ohjelmassa. 

Kerroin joskus kauan sitten kaverilleni lukeneeni, että sykähdyttävät kulttuurielämykset pidentävät elämää. Käytännönläheinen kaverini totesi siihen, että varmasti pidentävätkin, ainakin jos niihin kulkee reippaasti kävellen. Muistelin mielessäni tätä keskustelua, kun kävelin valoisassa kevätillassa kauniin konsertin jälkeen kohti kotia.