Kuten jo kertoilinkin aikaisemmin, en tahtonut kesälukemisekseni tänä vuonna raskasta tai synkkää luettavaa. Tahdoin, että pysyn kirjassani kärryillä, vaikka torkahtaisin lukujen välillä auringossa, tai vaikka olisin tullut nauttineeksi muutaman lasillisen kuohuvaa. Käydessäni kirjastossa oikeastaan etsimässä matkaoppaita, silmiini sattui P.G. Wodehousen kirja Parahin Jeeves. Sen kummempia pohtimatta nappasin kirjan mukaani. (Tosin lainasin sen toki ensin.)
Muutaman viikon kuluttua kirjastokäynnistä, kun tartuin kirjaan, tulin ajatelleeksi, etten oikeastaan ollut koskaan lukenut yhtään Jeeves -tarinaa. Mielikuvani tarinoiden hulvattomuudesta perustui oikeastaan epämääräiseen muistikuvaan, että olen joskus lapsena katsonut Jeeves-tarinoita telkkarista, ja että tv-sarjassa ehkä näyttelivät suosikkini Stephen Fry ja Hugh Laurie. (Googletin: sellainen sarja on tosiaan tullut töllöttimestä, kun oli lapsi!)
Wodehousen kirja koostuu itsenäisistä tarinoista, joissa päähenkilö, nuorehko, yläluokkainen, rikas ja pöhkö Bertie Wooster joutuu kiipeliin pyrkiessään auttamaan pöhköjä ystäviään. Onneksi Woosterin viisas ja kaikinpuolin taidokas miespalvelija Jeeves pelastaa tilanteen poikkeuksetta. Tutkiessani tarkemmin nopeasti mukaani lähtenyttä kirjaa, huomasin kyseessä olevan kirjasarjan neljäs osa. Onneksi tämä ei tarinoiden itsenäisyyden ja juonten yksinkertaisuuden takia haitannut lukukokemusta lainkaan.
Kirjan ensimmäinen tarina oli melko pitkä ja tuntui minusta hieman pitkäveteiseltä ja ennalta-arvattavalta. En tiedä, oliko kirjan heikoin osuus vahingossa laitettu ensimmäiseksi, vai enkö ollut vain vielä päässyt sisälle Wodehousen tyyliin. Kirjan edetessä huomasin nimittäin hymisteleväni ja hykerteleväni enenevässä määrin. Lopulta muuan epäonnisen muotokuvamaalauksen kuvaus aiheutti minussa niin hallitsemattoman hihityskohtauksen, että mieheni, joka makoili vieressäni lukemassa dekkaria, luuli minun ehkä menettäneen viimeisetkin inkkarit kanootista.
P.G.Wodehousen tyylissä pääosassa eivät olekaan tapahtumat, vaan taidokas sanailu ja osuvat henkilökuvat. Esimerkiksi tämä täti-ihmisen kuvaus aiheutti monta hymähdystä meikätädissä:
"Lady Malvern oli herskyvä, ilomielinen, terveyttä uhkuva, ylitsepursuava lempo naiseksi, ei erityisen pitkä, mutta varren lyhyyttä kompensoivat ahteripuolelta etumuksen kautta kertyvät metri kahdeksankymmentä senttiä ympärysmittaa. - Hänellä oli ulkonevat kirkkaat silmät ja kosolti keltaista tukkaa, ja kun hän avasi suunsa, näkyviin välähti viisikymmentäseitsemän etuhammasta. Hän oli niitä naisia, jotka lamauttivat miehen kyvyt."
Kirjan on suomentanut loistavasti Kaisa Sivenius. Voisin kuvitella, että hänellä on riittänyt haastetta.
P.G.Wodehousen maailmassa kaikki naiset taitavat olla kauhistuttavia tyranneja, tai sitten muuten vain mielipuolia. Varsinkin rikkaat tädit ovat oikeita ärmättejä. Vastaavasti mieshahmot ovat aikalailla onnettomia tunareita, tietenkin lukuunottamatta Jeevesiä. Lukiessani nousi välillä mieleeni, että pitäisiköhän kirjan melko seksistisistä asetelmista olla jossain määrin tietoinen. Päätin kuitenkin, ettei näin vanhan ja sitäpaitsi hupaisan teoksen kanssa tarvitse olla tiukkapipoinen.
