Aurinkoa, musiikkia ja vähän perunaakin

Neitsytperunafestivaali on hyvää vauhtia vakiintumassa kaveriporukkamme alkukesäiseksi perinteeksi. Taste of Helsingin rustiikkisessa serkkutapahtumassa on ollut mukava tunnelma vuodesta toiseen. Panimoravintola Koulun pihalla järjestettävässä festivaalissa peruna-annoksien, oluen ja torvimusiikin yhdistelmä tuo mieleen saksalaisen kyläjuhlan. 

Neitsytperunafestivaaleilla kävi tänä vuonna todella hyvä tuuri säiden kanssa. Kesän (tähän mennessä) ainoat lämpimät ja aurinkoiset päivät sattuivat juuri festivaalipäiville. Tunnelma Koulun pihalla oli juuri niin kesäinen ja iloinen, kuin osasin edellisten festivaalien perusteella odottaakin. Porukkaa oli paljon, mutta kaikki tuntuivat olevan hyvällä tuulella. Suuresta osallistujamäärästä huolimatta ravintoloiden myyntipisteisiin ei ollut juurikaan jonoa. Kaikki puitteet erityisen onnistuneelle illalle olivat siis ilmassa.

Nyt tulee kuitenkin suuri mutta: kun aloimme maistelemaan eri ravintoloiden annoksia, keskustelu meni yhä uudelleen suunnilleen seuraavasti: "No onko se hyvää?" "... ei tämä nyt pahaakaan ole." Tai: "Aika keskinkertaista." Lähes kaikki annokset olivat melko mauttomia ja jotenkin kunnianhimottoman oloisia. Erittäin monen ravintolan annos piti sisällään uppopaistettua kalaa ja uppopaistettuja perunoita. Eikö muka kalasta ja perunasta saisi muuta annosta aikaiseksi?

On vaikea ymmärtää, miksi peruna-annokset olivat kautta linjan niin tylsiä ja mielikuvituksettomia. Turkulaiset ravintolat ovat tällä hetkellä kovassa nosteessa ja hyvää ja intohimolla kokattua ruokaa tuntuu olevan tarjolla täällä melkein joka kadunkulmassa. Miksi ihmeessä samat ravintolat tarjoavat tällaista grilliruokaa perunafestivaaleilla? 

Mainittakoon, että ylivoimaisesti parhaan makuinen annos oli Jesse's Dinerillä. Sekin oli fish and chips -henkinen, mutta siinä oli sentään luonnetta.

Tapahtumassa live-musiikista vastasi Turun yliopiston opiskelijapuhallinorkesteri Sohon Torwet. Olimme ajoittaneet festarikäyntimme niin, että ehdimme varmasti kuulemaan heitä. Kyllähän elävä musiikki on sentään aina paikallaan! Torvimusiikki sopii vielä niin hyvin yhteen Koulun pihan biergartenmaisen tunnelman kanssa. Sohon Torwet ei ole ammattiorkesteri, joten heitä ei pidä sellaisena arvostellakaan. Pieni sisäinen musiikkikriitikkoni olkoon siis tässä kohtaa ihan hiljaa. Orkesterin meininki oli hyväntuulista ja sitä oli hauska katsoa ja kuunnella.

Meillä oli mukava ilta hyvällä porukalla viihtyisässä tapahtumassa. Neitsytperunafestivaaleilla oikeastaan oli hyvää kaikki - paitsi peruna. Toivottavasti tässäkin on kysymys vain poikkeuksellisen huonosta vuodesta. Täytynee käydä tarkastamassa asia ensi vuonna.

Eksyksissä kotikaupungissa

Ystävän syntymäpäivän kunniaksi lähdimme kaveriporukalla kulttuurikuntokävelylle. Kysymys on siis Turun kaupungin sivuilta löydettävästä kaupunkisuunnistusreitistä. Reitin varrella on rasteja, joihin liittyy tehtäviä, joiden avulla selviää seuraavan rastin sijainti. Seurueemme valitsi Lost in Turku -nimisen kierroksen, jossa oli teemana katoaminen sekä löytyminen ja tavoitteena päästä näkemään kotikaupunkiaan uudesta kulmasta. Reitti ja ohjeet löytyvät täältä.

Turun Linna kera kesäpilvien.

Reitti lähti Turun Linnan puistosta. Ensimmäisenä tehtävänä oli löytää puistosta jotakin, mitä ei ole ennen huomannut ja jonka voisi itse kokea ensimmäiseksi rastiksi. Pienen ihmettelyn jälkeen seurueemme kaikille jäsenille tuntui olevan selvää, mikä kenenkin rasti oli, tehtävän epämääräisyydestä huolimatta. Oma rastini oli hauska UKK-graffiti sähkötolpassa. (Mietin kyllä, mitä se kertoo minusta, että ikivanhan linnan kauniilla pihalla valitsen moisen.)

Linnan pihalta matkamme jatkui pitkin pientä polkua junaradan varressa, jota kukaan meistä ei ollut ennen sattunut kulkemaan. Mielemme alkoi viritä seikkailuun ja aloimme huomioimaan monia ilahduttavia asioita ympärillämme. Ihastelimme polun varrella toisaalta kauniita kukkasia ja puita, sekä suurta määrää hienoja etanoita. Toisaalta kiinnitimme huomiota myös katutaiteeseen, jota oli ilmaantunut radan varteen suurin määrin.

Sympaattinen katumonsteri

Huomenna tulee pouta.

    

Seuraavaksi meidän piti nousta omia polkujamme läheisen kukkulan korkeimmalle kohdalle. Siellä meidän tuli muun muassa pysähtyä kuuntelemaan, mitä ääniä kuulemme. Juuri sillä hetkellä jossain lähistöllä lensi Turku airshown hävittäjä, jonka tuottamaa jylinää ei voinut olla huomaamatta. Kuinka sattuikin! Emme olleet koskaan olleet kyseisellä kukkulalla, joten pääsimme tosiaan näkemään Turkua uudesta kulmasta, kuten tarkoitus oli.

Kukkulalta näkyi hienosti sekä linna että meri

Reittimme vei meidät seuraavaksi Kakolanmäelle. Vanha vankila-alue oli luonnollisesti ennen vanhaan suljettu tavallisilta tallaajilta, eikä sinne silloin kannattanut missään nimessä päätyä. Nykyisin alueella onkin kauhean mielenkiintoista tehdä tutkimusretkiä. Innostuimme Kakolan alueen jännittävästä ja rumankauniista miljööstä jopa siinä määrin, että poikkesimme hieman reitiltämme. Koimme sen olevan retken eksymisteeman mukaista.

Vankilarakennus näkyy nykyisin näin komeasti tielle.

Vankilan muuri

Kalteri-ikkunoita

Tämä oli ehkä suosikkipömpelini.

Mietimme, onkohan vangeista ollut mukavaa, että kalteri-ikkunoista on avautunut mielettömän hienot maisemat, vai onkohan se saanut aikaan kovan kaipuun vapauteen. Kallistuisin kyllä siihen, että Kakolanmäen maisemat voivat tuoda vain lisäarvoa kenen tahansa elämään.

Kun maltoimme lopulta jatkaa matkaamme, aloimme lähestyä keskustaa. Retki oli tosiaan saanut meidät katselemaan kaupunkia uusin silmin, ja huomioimme paljon hauskoja yksityikohtia kaupunkikuvassa. Turussa on esimerkiksi koristeltu suuri osa kaupungin sähkönjakajista, tai mitä ne pömpelit ovatkin. Kerroimme toisillemme myös muistojamme näkemistämme rakennuksista. Aika monessa oli joskus ollut jatkot.

Hauska kyltti

Houkutteleva reikä aidassa

Reittimme vei meidät jälleen paikkaan, jossa kukaan meistä ei ollut ollut. Poliisiaseman vierestä nousee portaat metsään, joiden ohi minäkin olen kävellyt lukemattomia kertoja, mutta en ole koskaan edes ajatellut, mihin ne vievät. Portaiden yläpäästä löytyi koirapuisto, jossa ei harmillisesti ollut juuri sillä hetkellä yhtään koiraa. Koirapuiston vieressä oli Kakolan alueen verkkoaita, ja aidassa iso reikä. Koimme, että retkemme hengessä meidän oli tietenkin mentävä aidan toiselle puolelle tutkimaan.

Aidan takaa näimme Kakolan rakennuksia vielä uudesta kulmasta. Vaikuttavalta ne näyttivät myös kaupungin puolelta.

Katutaide nousi selvästi yhdeksi retken teemaksi.

Kävelymme alkoi lähennellä loppuaan. Ohjeissa meitä neuvottiin kävelemään keskustaa kohti sellaista katua pitkin, jota kuljemme harvoin. Koska kaikki reitit ovat meille melko tuttuja, päädyimme kävelemään Snellmanin koulun pihan kautta. Pihalla vahvimmat meistä vetivät leukoja ja minäkin uskaltauduin vähän kiipeilemään rekkitangoilla.

Yhdessä kaudunkulmassa ohjeena oli kirjoittaa ylös asioita, joita toivoisi löytävänsä. Koska seurueemme hallussa sattui olemaan katuliidut, päätimme koristaa Yliopistonkatua toivomuksillamme. Samalla otimme tavallamme kantaa ajankohtaiseen keskusteluun.

Meillä oli kulttuurikuntoretkellämme aivan älyttömän hauskaa. Harvoin on tullut aikuisiällä seikkailtua ja jopa leikittyä tuolla tavalla. Suosittelen lämpimästi kaikille blogin lukijoille Lost in Turku -kävelyreittiä, sekä seikkailua ja eksymistä ylipäätään.

Postaus on hyvä lopettaa ystäväni toiveeseen.

Kohtasin maailmanlopun avoimin mielin

En ole suuri toimintaelokuvien ystävä. En osaa nauttia näyttävistä räjähdyksistä ja minua inhottaa, jos ihmistä näyttää sattuvan, oli kyseessä sitten sankari tai pahis. Kyllästyn helposti vauhdikkaiden toimintakohtausten aikana, minusta tuntuu, ettei juoni etene niissä lainkaan. Kaiken lisäksi, jos elokuva on liian jännittävä, näen helposti painajaisia. Olenkin katsonit parhaaksi keskittyä ihan muihin elokuvan genreihin.

Kuten arvata saattaa, en suoranaisesti hyppinyt innosta, kun uusin Mad Max -elokuva ilmestyi pitkän tauon jälkeen. Mieheni sen sijaan katseli elokuvan traileria silmät loistaen ja pohti, mistä löytäisi leffaseuraa, sillä Mad Max: Fury Road olisi nähtävä. Jotenkin satuin juuri sillä hetkellä olemaan seikkailutuulella, joten päätin avata mieleni ja antaa öljynkatkuiselle autorymistelylle mahdollisuuden. Seikkailumieltäni kieltämättä vahvisti, että minulla oli epämääräinen muistikuva, että kyseinen rymistely olisi jotenkin menestynyt Cannesin elokuvafestivaaleilla. 

Kuva voisi melkein olla Mad Max -leffasta. Tekijänoikeuksien vuoksi ei kuitenkaan ole.

George Millerin ohjaama Mad Max: Fury Road -elokuva sijoittuu maailmaan, josta kasvit ovat kuolleet ja jonka maaperä on autioitunut. Vesi on yksityisessä omistuksessa ja sitä kutsutaan Aqua Colaksi. Suuri osa ihmisistä on kuollut, jäljellejääneet keskittyvät pysymään elossa ja taistelevat keskenään  vähäisistä   resursseista. Erityisesti himoitaan öljyä ja aseita.

Elokuvan alussa Mad Max (Tom Hardy) kaapataan pääpahiksen Immortan Joen (Hugh Keays-Byrne) sotaimperiumiin veripussiksi, eli luovuttamaan verta imperiumin taistelijoille, sotapojille. Tarina pääsee vauhtiin, kun Immortan Joen omaisuudekseen katsomat siitosvaimot pakenevat sotapäällikkö Furiosan (Charlize Theron) avulla tämän sotarekan kyydissä. Mad Max joutuu Nux-nimisen sotapojan (Nicholas Hoult) veripussin ominaisuudessa mukaan jahtaamaan karanneita vaimoja.

Hyvät leffaeväät on oltava.

Olin varustautunut leffaan runsain eväin ihan siltä varalta, että jos apokalyptinen kaahailu pitkästyttäisi, voisin keskittyä syömiseen. En kuitenkaan joutunut laskeskelemaan popcorninjyviä, vaan huomasin nopeasti tulleeni vedettyä mukaan elokuvan tunnelmaan. Autohullu aavikkotodellisuus oli totetutettu viimeisen päälle. Elokuvan maailmassa oli selvästi oma kulttuurinsa uskontoineen ja kielenkäyttöineen, mutta sitä ei erityisesti selitelty katsojalle. Sotapojille oli tärkeää, että heidät nähtiin heidän kuolemansa hetkellä, silloin he uskoivat Valhallan porttien avautuvan heille. Kieli oli elänyt aavikkomaailmassa omaa elämäänsä, "kromi" esimerkiksi tarkoitti hienoa ja "mustapeukalo" hyvää mekaanikkoa. Myös sana "keskinkertainen" oli vaihtanut merkitystä, se tarkoitti nyt ymmärtääkseni erittäin huonoa. Minua aina viehättää, kun asioita lyödään kunnolla överiksi, kuten Mad Maxissä oli taatusti tehty. Suosikkiyksityiskohtani oli sotajoukkojen olennainen osa, monsterisähkökitaran soittaja, jonka jättimäinen instrumentti syöksi tulta.

Sanoisin, että kyseessä on oikein viihdyttävä ja laadukas toimintaelokuva. Minulle ei kuitenkaan avautunut, miksi Mad Max: Fury Roadia on niin kovasti hehkutettu elokuvataiteellisena huipputeoksena. (Leffaillan päätteeksi täytyi googlettaa: Mad Max ei kilpaillut Cannesissa, vaan se vain esitettiin siellä ja sai paljon ylistystä osakseen.) En nostaisi sitä parhaiden näkemieni elokuvien listalle, vaikka se olikin oikein mukaansatempaava ja hyvin tehty. Oletin kuitenkin, että niin kovin kehutussa elokuvassa olisi jotakin epätavallista tai sykähdyttävää, mutta en huomannut mitään sellaista. Loppupäätelmäni on, että suosittelen elokuvaa lajityypin ystäville, mutta taide-elokuvaharrastajien ei ehkä kannata vaivautua. Kiva kuitenkin, että poikkesin vähän tavoistani, mieltäänhän kannattaa aina avartaa.