Kohtasin maailmanlopun avoimin mielin

En ole suuri toimintaelokuvien ystävä. En osaa nauttia näyttävistä räjähdyksistä ja minua inhottaa, jos ihmistä näyttää sattuvan, oli kyseessä sitten sankari tai pahis. Kyllästyn helposti vauhdikkaiden toimintakohtausten aikana, minusta tuntuu, ettei juoni etene niissä lainkaan. Kaiken lisäksi, jos elokuva on liian jännittävä, näen helposti painajaisia. Olenkin katsonit parhaaksi keskittyä ihan muihin elokuvan genreihin.

Kuten arvata saattaa, en suoranaisesti hyppinyt innosta, kun uusin Mad Max -elokuva ilmestyi pitkän tauon jälkeen. Mieheni sen sijaan katseli elokuvan traileria silmät loistaen ja pohti, mistä löytäisi leffaseuraa, sillä Mad Max: Fury Road olisi nähtävä. Jotenkin satuin juuri sillä hetkellä olemaan seikkailutuulella, joten päätin avata mieleni ja antaa öljynkatkuiselle autorymistelylle mahdollisuuden. Seikkailumieltäni kieltämättä vahvisti, että minulla oli epämääräinen muistikuva, että kyseinen rymistely olisi jotenkin menestynyt Cannesin elokuvafestivaaleilla. 

Kuva voisi melkein olla Mad Max -leffasta. Tekijänoikeuksien vuoksi ei kuitenkaan ole.

George Millerin ohjaama Mad Max: Fury Road -elokuva sijoittuu maailmaan, josta kasvit ovat kuolleet ja jonka maaperä on autioitunut. Vesi on yksityisessä omistuksessa ja sitä kutsutaan Aqua Colaksi. Suuri osa ihmisistä on kuollut, jäljellejääneet keskittyvät pysymään elossa ja taistelevat keskenään  vähäisistä   resursseista. Erityisesti himoitaan öljyä ja aseita.

Elokuvan alussa Mad Max (Tom Hardy) kaapataan pääpahiksen Immortan Joen (Hugh Keays-Byrne) sotaimperiumiin veripussiksi, eli luovuttamaan verta imperiumin taistelijoille, sotapojille. Tarina pääsee vauhtiin, kun Immortan Joen omaisuudekseen katsomat siitosvaimot pakenevat sotapäällikkö Furiosan (Charlize Theron) avulla tämän sotarekan kyydissä. Mad Max joutuu Nux-nimisen sotapojan (Nicholas Hoult) veripussin ominaisuudessa mukaan jahtaamaan karanneita vaimoja.

Hyvät leffaeväät on oltava.

Olin varustautunut leffaan runsain eväin ihan siltä varalta, että jos apokalyptinen kaahailu pitkästyttäisi, voisin keskittyä syömiseen. En kuitenkaan joutunut laskeskelemaan popcorninjyviä, vaan huomasin nopeasti tulleeni vedettyä mukaan elokuvan tunnelmaan. Autohullu aavikkotodellisuus oli totetutettu viimeisen päälle. Elokuvan maailmassa oli selvästi oma kulttuurinsa uskontoineen ja kielenkäyttöineen, mutta sitä ei erityisesti selitelty katsojalle. Sotapojille oli tärkeää, että heidät nähtiin heidän kuolemansa hetkellä, silloin he uskoivat Valhallan porttien avautuvan heille. Kieli oli elänyt aavikkomaailmassa omaa elämäänsä, "kromi" esimerkiksi tarkoitti hienoa ja "mustapeukalo" hyvää mekaanikkoa. Myös sana "keskinkertainen" oli vaihtanut merkitystä, se tarkoitti nyt ymmärtääkseni erittäin huonoa. Minua aina viehättää, kun asioita lyödään kunnolla överiksi, kuten Mad Maxissä oli taatusti tehty. Suosikkiyksityiskohtani oli sotajoukkojen olennainen osa, monsterisähkökitaran soittaja, jonka jättimäinen instrumentti syöksi tulta.

Sanoisin, että kyseessä on oikein viihdyttävä ja laadukas toimintaelokuva. Minulle ei kuitenkaan avautunut, miksi Mad Max: Fury Roadia on niin kovasti hehkutettu elokuvataiteellisena huipputeoksena. (Leffaillan päätteeksi täytyi googlettaa: Mad Max ei kilpaillut Cannesissa, vaan se vain esitettiin siellä ja sai paljon ylistystä osakseen.) En nostaisi sitä parhaiden näkemieni elokuvien listalle, vaikka se olikin oikein mukaansatempaava ja hyvin tehty. Oletin kuitenkin, että niin kovin kehutussa elokuvassa olisi jotakin epätavallista tai sykähdyttävää, mutta en huomannut mitään sellaista. Loppupäätelmäni on, että suosittelen elokuvaa lajityypin ystäville, mutta taide-elokuvaharrastajien ei ehkä kannata vaivautua. Kiva kuitenkin, että poikkesin vähän tavoistani, mieltäänhän kannattaa aina avartaa.