Brittikomediaa kesälukemisena, osa 2

Kuten jo kertoilinkin aikaisemmin, en tahtonut kesälukemisekseni tänä vuonna raskasta tai synkkää luettavaa. Tahdoin, että pysyn kirjassani kärryillä, vaikka torkahtaisin lukujen välillä auringossa, tai vaikka olisin tullut nauttineeksi muutaman lasillisen kuohuvaa. Käydessäni kirjastossa oikeastaan etsimässä matkaoppaita, silmiini sattui P.G. Wodehousen kirja Parahin Jeeves. Sen kummempia pohtimatta nappasin kirjan mukaani. (Tosin lainasin sen toki ensin.)

Muutaman viikon kuluttua kirjastokäynnistä, kun tartuin kirjaan, tulin ajatelleeksi, etten oikeastaan ollut koskaan lukenut yhtään Jeeves -tarinaa. Mielikuvani tarinoiden hulvattomuudesta perustui oikeastaan epämääräiseen muistikuvaan, että olen joskus lapsena katsonut Jeeves-tarinoita telkkarista, ja että tv-sarjassa ehkä näyttelivät suosikkini Stephen Fry ja Hugh Laurie. (Googletin: sellainen sarja on tosiaan tullut töllöttimestä, kun oli lapsi!)

Wodehousen kirja koostuu itsenäisistä tarinoista, joissa päähenkilö, nuorehko, yläluokkainen, rikas ja pöhkö Bertie Wooster joutuu kiipeliin pyrkiessään auttamaan pöhköjä ystäviään. Onneksi Woosterin viisas ja kaikinpuolin taidokas miespalvelija Jeeves pelastaa tilanteen poikkeuksetta. Tutkiessani tarkemmin nopeasti mukaani lähtenyttä kirjaa, huomasin kyseessä olevan kirjasarjan neljäs osa. Onneksi tämä ei tarinoiden itsenäisyyden ja juonten yksinkertaisuuden takia haitannut lukukokemusta lainkaan.

Kirjan ensimmäinen tarina oli melko pitkä ja tuntui minusta hieman pitkäveteiseltä ja ennalta-arvattavalta. En tiedä, oliko kirjan heikoin osuus vahingossa laitettu ensimmäiseksi, vai enkö ollut vain vielä päässyt sisälle Wodehousen tyyliin. Kirjan edetessä huomasin nimittäin hymisteleväni ja hykerteleväni enenevässä määrin. Lopulta muuan epäonnisen muotokuvamaalauksen kuvaus aiheutti minussa niin hallitsemattoman hihityskohtauksen, että mieheni, joka makoili vieressäni lukemassa dekkaria, luuli minun ehkä menettäneen viimeisetkin inkkarit kanootista. 

P.G.Wodehousen tyylissä pääosassa eivät olekaan tapahtumat, vaan taidokas sanailu ja osuvat henkilökuvat. Esimerkiksi tämä täti-ihmisen kuvaus aiheutti monta hymähdystä meikätädissä: 

"Lady Malvern oli herskyvä, ilomielinen, terveyttä uhkuva, ylitsepursuava lempo naiseksi, ei erityisen pitkä, mutta varren lyhyyttä kompensoivat ahteripuolelta etumuksen kautta kertyvät metri kahdeksankymmentä senttiä ympärysmittaa. - Hänellä oli ulkonevat kirkkaat silmät ja kosolti keltaista tukkaa, ja kun hän avasi suunsa, näkyviin välähti viisikymmentäseitsemän etuhammasta. Hän oli niitä naisia, jotka lamauttivat miehen kyvyt."

 Kirjan on suomentanut loistavasti Kaisa Sivenius. Voisin kuvitella, että hänellä on riittänyt haastetta.

P.G.Wodehousen maailmassa kaikki naiset taitavat olla kauhistuttavia tyranneja, tai sitten muuten vain mielipuolia. Varsinkin rikkaat tädit ovat oikeita ärmättejä. Vastaavasti mieshahmot ovat aikalailla onnettomia tunareita, tietenkin lukuunottamatta Jeevesiä. Lukiessani nousi välillä mieleeni, että pitäisiköhän kirjan melko seksistisistä asetelmista olla jossain määrin tietoinen. Päätin kuitenkin, ettei näin vanhan ja sitäpaitsi hupaisan teoksen kanssa tarvitse olla tiukkapipoinen.

Retki kaltereiden taakse

Taannoisella Lost in Turku -kulttuurikuntokävelyllä ihastelimme retkiporukkamme kanssa Kakolanmäen aluetta ja sen karheankauniita rakennuksia. Silloin näytti siltä, että vankilarakennusten sisätiloja ei pääsisi enää tutkimaan lainkaan. Nyt kesällä on kuitenkin tarjoutunut mahdollisuus tutustua Kakolaan myös sisältäpäin Valtio+-näyttelyn muodossa. Se oli siis nähtävä.

Valtio+ on turkulaisen taiteilijajärjestö Arten järjestämä taidenäyttely. Arte on, ainakin jos tulkitsen ohjelmalehtistäni oikein, turkulainen ryhmä, joka on keskittynyt tila- ja kaupunkitaiteeseen. Kun Arte sai käyttöönsä jättimäisen tilan taiteelleen Kakolan vankilarakennuksen muodossa, he kutsuivat mukaan tilaa täyttämään myös ryhmän ulkopuolisia taiteilijoita, joiden he kokivat sopivan omaan tyyliinsä.

Kaltereiden takana

Näyttely oli todellakin valtava. Taidetta oli neljässä kerroksessa, joissa oli jokaisessa neljä käytävää ristin muodossa. Suurin osa taiteesta oli aseteltu vankien selleihin, mutta kävimme myös vanhassa ruokasalissa, kylpyhuoneessa, psykologin huoneessa, henkilökunnan taukotiloissa, mitä nyt vankilasta löytää. Porukallamme kiertelimme näyttelyä yli kaksi tuntia, emmekä loppua kohden edes jaksaneet keskittyä tutkimaan ihan kaikkea.

Taidetta vai sisustusta?

Varmasti kaikkein vaikuttavin ja olennaisin tekijä näyttelyssä oli vanha vankilarakennus ja sen historia. Se loi oman taustatunnelmansa kaikkiin teoksiin, enkä minä ainakaan osannut olla huomioimatta ympäristöä minkään teoksen kohdalla. Vankilaa ei oltu siivottu taidegallerian näköiseksi, vaan sen edellisten käyttäjien jäljet oli jätetty näkymään. Käytävillä näkyi yhäkin henkilökunnan muistilappuja. Sellien seinät olivat täynnä kirjoituksia, piirrustuksia, sekä vankien liimaamia kuvia. Monet vangit olivat selvästi käyttäneet paljon aikaa ja vaivaa piirrostensa ja kollaasiensa luomiseen. Toki aikaa on varmasti ollutkin tuhlattavaksi. Välillä ei voinut olla ihan varma, oliko sellin seinällä vangin, vai vankitaiteesta inspiroituneen taiteilijan työ. Liekö sillä toisaalta väliäkään. (Moni vankien kollaaseista koostui tietenkin pornosta - siksi varmaan näyttelyä ei suositella lapsille.)

Sellin kaapin ovesta

Koska näyttely oli valtavan suuri ja levittäytynyt moneen suuntaan, joista ei minun suuntavaistollani pysynyt täysin kärryillä, minulle jäi epäselväksi, mikä taideteos oli minkä niminen ja kenen tekemä. Informaatio oli kyllä löydettävissä käytävien päässä ilmoitustauluilla. Minä kuitenkin unohdin kaiken lukemani jo muutaman askeleen otettuani. Nähtävää ja tutkittavaa oli niin paljon, etten jaksanut keskittyä muuhun. Näin ollen en osaa kertoa, kenen töitä kuvissani esiintyvät taideteokset ovat, mikä on tietysti noloa. Ehkä, kun kasvan ihan oikeaksi kulttuuritädiksi, jaksan kirjoittaa ylös asiaankuuluvat tiedot.

En kadu mitään. Itsellenikö minä tässä valehtelen

Liekö muusikkouteni syynä, mutta tulin taas huomanneeksi, miten suuri vaikutus äänillä on ainakin minuun, luulisin että kaikkiin ihmisiin. Useassa tilassa soi nauhalta joku ääneen perustuva teos. Vanhassa ruokasalissa esimerkiksi heijastettiin seinälle videota, jossa mies rummutti metsässä. Vaikka teos itsessään oli ehkä tarkoitettu tunnelmaltaan ihan leppoisaksi, se loi silti mielessäni ahdistavaa ilmapiiriä koko saliin rummutuksen inensiivisyydellä. Jossain monista kerroksista taas soitettiin kovalla volyymillä kärsivän naisäänen pyyntöjä jättää hänet rauhaan. Teos vei ajatukset kaikkiin niihin kamaluuksiin, mitä vankilaympäristössä voi tapahtua, jos nyt ei välttämättä Kakolassa, niin maailmalla.

Siivet sellin lattialla

Olen lomaillut heinäkuussa ihan muissa maisemissa, kuin kotoisassa Turussa, joten ehdin Valtio+-näyttelyyn vasta sen viimeisellä viikolla. Tahtoisin kuitenkin suositella käyntiä siellä blogini lukijoille, sillä kokemus oli todella mielenkiintoinen, vaikuttava ja ajatuksia herättävä. Näyttely on avoinna vielä perjantaina 31.7. klo 12-18, eikä edes maksa mitään!

Brittikomediaa kesälukemisena, osa 1

Heinäkuussa tämä täti on lomaillut urakalla ja pysynyt kaukana kaiken maailman tietokoneista ja muista sosiaalisista vimpaimista. Tämä tietenkin näkyy hiljaisuutena blogin puolella. Nyt alkaa taas olla aika palata, jos ei nyt ihan vielä arkeen, niin ainakin vähän urbaanimpaan eloon. On siis hyvä aika kirjoitella tänne kesän aikana kertyneitä kokemuksia. Aloitan raportoimalla kesäkirjoistani, tulevaisuudessa saattaa seurata matkakertomuksen tynkääkin.

Kesällä on kiva lukea. Laiturilla, uimarannalla, omassa pedissä mökillä, lentokentällä, tai hotellihuoneessa, jos lomapäivän jälkeen saa pidettyä silmät auki. Tänä kesänä minulla oli olo, etten halunnut synkistää huoletonta lomaani ahdistavalla tai pelottavalla lukemisella, jottei vaikka pimeällä hyyskäpolulla alkaisi hirvittämään. En tahtonut uppoutua tragedioihin enkä ihmismielen pimeisiin puoliin. Tuntui, että kesäkirjan juonta olisi hyvä pystyä seuraamaan, vaikka kesken lukemisen vähän torkkuisi. Näillä kriteereillä kesäkirjoikseni valikoitui brittikomediaa: Helen Fieldingin Bridget Jones -Mad about the boy sekä P.G.Wodehousen Parahin Jeeves. Kerrottakoon ensiksi Bridget Jonesista.

Alkaessani lukea Bridget Jonesin uusinta päiväkirjaa, sain nopeasti huomata, etten sittenkään ihan täysin onnistunut välttämään tragediaa kesäohjelmassani. Bridgetin (ja varmaan monien muidenkin naisten) elämän suuri rakkaus Mark Darcy on nimittäin kuollut tapaturmaisesti ennen päiväkirjan alkua ja kirja kertoo Bridget Jonesin vähitellen edistyvästä toipumisesta ja surutyöstä. Toki aihetta käsitellään kepeään tyyliin ja hauskasti, mutta on myönnettävä, että minulta tirahti salaa muutama kyynel lukiessani.

Ehkäpä tunteelliseen suhtautumiseeni vaikutti, että sekä Bridget Jones että Mark Darcy ovat olleet tuttuja hahmoja niin monien vuosien ajan. Mark Darcy on mielessäni tietenkin näyttelijä Colin Firthin näköinen. Hän on hyvä, mutta sosiaalisesti kömpelö mies, joka pitää jouluisin vastentahtoisesti äitinsä kutomaa rumaa villapaitaa. (Mielikuvissani Mark Darcy saattaa myös käydä laulamassa Abbaa kreikkalaisella saarella, mutta se ei taida kuulua Fieldingin luomaan tarinaan...) Ja nyt tämä kunnian mies on siis kuollut, eikä saa nähdä lastensa kasvavan, eikä voi enää pelastaa tilannetta epätoivon hetkellä, kuten hän aina ennen teki. Vaikka ymmärrän, että kysymys on hömppähahmoista ja hassunhauskoista chick lit -kirjoista, tulen silti surulliseksi Mark Darcyn kuolemasta.

Kyllähän kirja minua toki myös nauratti. Bridget Jones on yhä mainion samaistuttava hahmo epävarmuuksineen ja neuroottisuuksineen. Hän yrittää kovasti olla kuin naistenlehtien täydelliset naiset, mutta sortuu vastoin parempaa tietoaan heikkona hetkenä syömään juustoraastetta suoraan pussista ja juomaan pari lasia liikaa viiniä. Kukapa meistä ei tähän osaisi samaistua. (Itse tosin suosin juustoraasteen tilalla ehkä kinuskikastiketta ja lusikkaa.) 

Bridget Jones - Mad about the boy oli, tragediasta huolimatta, juuri sitä, mitä kesäkirjaltani tahdoin. Päiväkirjan rakenne mahdollisti välillä hajamielisenkin lukemisen ja juonessa pysyi mukana myös muutaman cava-lasin jälkeen. Hömppää kirja oli toki ihan avoimesti, loppuratkaisun saattoi arvata alusta asti ja varmaankin kaikki henkilöhahmot olivat jossain määrin stereotyyppejä, tosin hauskoja sellaisia. Bridget Jones ei ole vuosien vieriessä menettänyt viehätysvoimaansa, enkä pitäisi huonona uutisena, jos hänen tarinensa jatkuisi tämän kirjan jälkeenkin.

Aurinkoa, musiikkia ja vähän perunaakin

Neitsytperunafestivaali on hyvää vauhtia vakiintumassa kaveriporukkamme alkukesäiseksi perinteeksi. Taste of Helsingin rustiikkisessa serkkutapahtumassa on ollut mukava tunnelma vuodesta toiseen. Panimoravintola Koulun pihalla järjestettävässä festivaalissa peruna-annoksien, oluen ja torvimusiikin yhdistelmä tuo mieleen saksalaisen kyläjuhlan. 

Neitsytperunafestivaaleilla kävi tänä vuonna todella hyvä tuuri säiden kanssa. Kesän (tähän mennessä) ainoat lämpimät ja aurinkoiset päivät sattuivat juuri festivaalipäiville. Tunnelma Koulun pihalla oli juuri niin kesäinen ja iloinen, kuin osasin edellisten festivaalien perusteella odottaakin. Porukkaa oli paljon, mutta kaikki tuntuivat olevan hyvällä tuulella. Suuresta osallistujamäärästä huolimatta ravintoloiden myyntipisteisiin ei ollut juurikaan jonoa. Kaikki puitteet erityisen onnistuneelle illalle olivat siis ilmassa.

Nyt tulee kuitenkin suuri mutta: kun aloimme maistelemaan eri ravintoloiden annoksia, keskustelu meni yhä uudelleen suunnilleen seuraavasti: "No onko se hyvää?" "... ei tämä nyt pahaakaan ole." Tai: "Aika keskinkertaista." Lähes kaikki annokset olivat melko mauttomia ja jotenkin kunnianhimottoman oloisia. Erittäin monen ravintolan annos piti sisällään uppopaistettua kalaa ja uppopaistettuja perunoita. Eikö muka kalasta ja perunasta saisi muuta annosta aikaiseksi?

On vaikea ymmärtää, miksi peruna-annokset olivat kautta linjan niin tylsiä ja mielikuvituksettomia. Turkulaiset ravintolat ovat tällä hetkellä kovassa nosteessa ja hyvää ja intohimolla kokattua ruokaa tuntuu olevan tarjolla täällä melkein joka kadunkulmassa. Miksi ihmeessä samat ravintolat tarjoavat tällaista grilliruokaa perunafestivaaleilla? 

Mainittakoon, että ylivoimaisesti parhaan makuinen annos oli Jesse's Dinerillä. Sekin oli fish and chips -henkinen, mutta siinä oli sentään luonnetta.

Tapahtumassa live-musiikista vastasi Turun yliopiston opiskelijapuhallinorkesteri Sohon Torwet. Olimme ajoittaneet festarikäyntimme niin, että ehdimme varmasti kuulemaan heitä. Kyllähän elävä musiikki on sentään aina paikallaan! Torvimusiikki sopii vielä niin hyvin yhteen Koulun pihan biergartenmaisen tunnelman kanssa. Sohon Torwet ei ole ammattiorkesteri, joten heitä ei pidä sellaisena arvostellakaan. Pieni sisäinen musiikkikriitikkoni olkoon siis tässä kohtaa ihan hiljaa. Orkesterin meininki oli hyväntuulista ja sitä oli hauska katsoa ja kuunnella.

Meillä oli mukava ilta hyvällä porukalla viihtyisässä tapahtumassa. Neitsytperunafestivaaleilla oikeastaan oli hyvää kaikki - paitsi peruna. Toivottavasti tässäkin on kysymys vain poikkeuksellisen huonosta vuodesta. Täytynee käydä tarkastamassa asia ensi vuonna.

Eksyksissä kotikaupungissa

Ystävän syntymäpäivän kunniaksi lähdimme kaveriporukalla kulttuurikuntokävelylle. Kysymys on siis Turun kaupungin sivuilta löydettävästä kaupunkisuunnistusreitistä. Reitin varrella on rasteja, joihin liittyy tehtäviä, joiden avulla selviää seuraavan rastin sijainti. Seurueemme valitsi Lost in Turku -nimisen kierroksen, jossa oli teemana katoaminen sekä löytyminen ja tavoitteena päästä näkemään kotikaupunkiaan uudesta kulmasta. Reitti ja ohjeet löytyvät täältä.

Turun Linna kera kesäpilvien.

Reitti lähti Turun Linnan puistosta. Ensimmäisenä tehtävänä oli löytää puistosta jotakin, mitä ei ole ennen huomannut ja jonka voisi itse kokea ensimmäiseksi rastiksi. Pienen ihmettelyn jälkeen seurueemme kaikille jäsenille tuntui olevan selvää, mikä kenenkin rasti oli, tehtävän epämääräisyydestä huolimatta. Oma rastini oli hauska UKK-graffiti sähkötolpassa. (Mietin kyllä, mitä se kertoo minusta, että ikivanhan linnan kauniilla pihalla valitsen moisen.)

Linnan pihalta matkamme jatkui pitkin pientä polkua junaradan varressa, jota kukaan meistä ei ollut ennen sattunut kulkemaan. Mielemme alkoi viritä seikkailuun ja aloimme huomioimaan monia ilahduttavia asioita ympärillämme. Ihastelimme polun varrella toisaalta kauniita kukkasia ja puita, sekä suurta määrää hienoja etanoita. Toisaalta kiinnitimme huomiota myös katutaiteeseen, jota oli ilmaantunut radan varteen suurin määrin.

Sympaattinen katumonsteri

Huomenna tulee pouta.

    

Seuraavaksi meidän piti nousta omia polkujamme läheisen kukkulan korkeimmalle kohdalle. Siellä meidän tuli muun muassa pysähtyä kuuntelemaan, mitä ääniä kuulemme. Juuri sillä hetkellä jossain lähistöllä lensi Turku airshown hävittäjä, jonka tuottamaa jylinää ei voinut olla huomaamatta. Kuinka sattuikin! Emme olleet koskaan olleet kyseisellä kukkulalla, joten pääsimme tosiaan näkemään Turkua uudesta kulmasta, kuten tarkoitus oli.

Kukkulalta näkyi hienosti sekä linna että meri

Reittimme vei meidät seuraavaksi Kakolanmäelle. Vanha vankila-alue oli luonnollisesti ennen vanhaan suljettu tavallisilta tallaajilta, eikä sinne silloin kannattanut missään nimessä päätyä. Nykyisin alueella onkin kauhean mielenkiintoista tehdä tutkimusretkiä. Innostuimme Kakolan alueen jännittävästä ja rumankauniista miljööstä jopa siinä määrin, että poikkesimme hieman reitiltämme. Koimme sen olevan retken eksymisteeman mukaista.

Vankilarakennus näkyy nykyisin näin komeasti tielle.

Vankilan muuri

Kalteri-ikkunoita

Tämä oli ehkä suosikkipömpelini.

Mietimme, onkohan vangeista ollut mukavaa, että kalteri-ikkunoista on avautunut mielettömän hienot maisemat, vai onkohan se saanut aikaan kovan kaipuun vapauteen. Kallistuisin kyllä siihen, että Kakolanmäen maisemat voivat tuoda vain lisäarvoa kenen tahansa elämään.

Kun maltoimme lopulta jatkaa matkaamme, aloimme lähestyä keskustaa. Retki oli tosiaan saanut meidät katselemaan kaupunkia uusin silmin, ja huomioimme paljon hauskoja yksityikohtia kaupunkikuvassa. Turussa on esimerkiksi koristeltu suuri osa kaupungin sähkönjakajista, tai mitä ne pömpelit ovatkin. Kerroimme toisillemme myös muistojamme näkemistämme rakennuksista. Aika monessa oli joskus ollut jatkot.

Hauska kyltti

Houkutteleva reikä aidassa

Reittimme vei meidät jälleen paikkaan, jossa kukaan meistä ei ollut ollut. Poliisiaseman vierestä nousee portaat metsään, joiden ohi minäkin olen kävellyt lukemattomia kertoja, mutta en ole koskaan edes ajatellut, mihin ne vievät. Portaiden yläpäästä löytyi koirapuisto, jossa ei harmillisesti ollut juuri sillä hetkellä yhtään koiraa. Koirapuiston vieressä oli Kakolan alueen verkkoaita, ja aidassa iso reikä. Koimme, että retkemme hengessä meidän oli tietenkin mentävä aidan toiselle puolelle tutkimaan.

Aidan takaa näimme Kakolan rakennuksia vielä uudesta kulmasta. Vaikuttavalta ne näyttivät myös kaupungin puolelta.

Katutaide nousi selvästi yhdeksi retken teemaksi.

Kävelymme alkoi lähennellä loppuaan. Ohjeissa meitä neuvottiin kävelemään keskustaa kohti sellaista katua pitkin, jota kuljemme harvoin. Koska kaikki reitit ovat meille melko tuttuja, päädyimme kävelemään Snellmanin koulun pihan kautta. Pihalla vahvimmat meistä vetivät leukoja ja minäkin uskaltauduin vähän kiipeilemään rekkitangoilla.

Yhdessä kaudunkulmassa ohjeena oli kirjoittaa ylös asioita, joita toivoisi löytävänsä. Koska seurueemme hallussa sattui olemaan katuliidut, päätimme koristaa Yliopistonkatua toivomuksillamme. Samalla otimme tavallamme kantaa ajankohtaiseen keskusteluun.

Meillä oli kulttuurikuntoretkellämme aivan älyttömän hauskaa. Harvoin on tullut aikuisiällä seikkailtua ja jopa leikittyä tuolla tavalla. Suosittelen lämpimästi kaikille blogin lukijoille Lost in Turku -kävelyreittiä, sekä seikkailua ja eksymistä ylipäätään.

Postaus on hyvä lopettaa ystäväni toiveeseen.

Kohtasin maailmanlopun avoimin mielin

En ole suuri toimintaelokuvien ystävä. En osaa nauttia näyttävistä räjähdyksistä ja minua inhottaa, jos ihmistä näyttää sattuvan, oli kyseessä sitten sankari tai pahis. Kyllästyn helposti vauhdikkaiden toimintakohtausten aikana, minusta tuntuu, ettei juoni etene niissä lainkaan. Kaiken lisäksi, jos elokuva on liian jännittävä, näen helposti painajaisia. Olenkin katsonit parhaaksi keskittyä ihan muihin elokuvan genreihin.

Kuten arvata saattaa, en suoranaisesti hyppinyt innosta, kun uusin Mad Max -elokuva ilmestyi pitkän tauon jälkeen. Mieheni sen sijaan katseli elokuvan traileria silmät loistaen ja pohti, mistä löytäisi leffaseuraa, sillä Mad Max: Fury Road olisi nähtävä. Jotenkin satuin juuri sillä hetkellä olemaan seikkailutuulella, joten päätin avata mieleni ja antaa öljynkatkuiselle autorymistelylle mahdollisuuden. Seikkailumieltäni kieltämättä vahvisti, että minulla oli epämääräinen muistikuva, että kyseinen rymistely olisi jotenkin menestynyt Cannesin elokuvafestivaaleilla. 

Kuva voisi melkein olla Mad Max -leffasta. Tekijänoikeuksien vuoksi ei kuitenkaan ole.

George Millerin ohjaama Mad Max: Fury Road -elokuva sijoittuu maailmaan, josta kasvit ovat kuolleet ja jonka maaperä on autioitunut. Vesi on yksityisessä omistuksessa ja sitä kutsutaan Aqua Colaksi. Suuri osa ihmisistä on kuollut, jäljellejääneet keskittyvät pysymään elossa ja taistelevat keskenään  vähäisistä   resursseista. Erityisesti himoitaan öljyä ja aseita.

Elokuvan alussa Mad Max (Tom Hardy) kaapataan pääpahiksen Immortan Joen (Hugh Keays-Byrne) sotaimperiumiin veripussiksi, eli luovuttamaan verta imperiumin taistelijoille, sotapojille. Tarina pääsee vauhtiin, kun Immortan Joen omaisuudekseen katsomat siitosvaimot pakenevat sotapäällikkö Furiosan (Charlize Theron) avulla tämän sotarekan kyydissä. Mad Max joutuu Nux-nimisen sotapojan (Nicholas Hoult) veripussin ominaisuudessa mukaan jahtaamaan karanneita vaimoja.

Hyvät leffaeväät on oltava.

Olin varustautunut leffaan runsain eväin ihan siltä varalta, että jos apokalyptinen kaahailu pitkästyttäisi, voisin keskittyä syömiseen. En kuitenkaan joutunut laskeskelemaan popcorninjyviä, vaan huomasin nopeasti tulleeni vedettyä mukaan elokuvan tunnelmaan. Autohullu aavikkotodellisuus oli totetutettu viimeisen päälle. Elokuvan maailmassa oli selvästi oma kulttuurinsa uskontoineen ja kielenkäyttöineen, mutta sitä ei erityisesti selitelty katsojalle. Sotapojille oli tärkeää, että heidät nähtiin heidän kuolemansa hetkellä, silloin he uskoivat Valhallan porttien avautuvan heille. Kieli oli elänyt aavikkomaailmassa omaa elämäänsä, "kromi" esimerkiksi tarkoitti hienoa ja "mustapeukalo" hyvää mekaanikkoa. Myös sana "keskinkertainen" oli vaihtanut merkitystä, se tarkoitti nyt ymmärtääkseni erittäin huonoa. Minua aina viehättää, kun asioita lyödään kunnolla överiksi, kuten Mad Maxissä oli taatusti tehty. Suosikkiyksityiskohtani oli sotajoukkojen olennainen osa, monsterisähkökitaran soittaja, jonka jättimäinen instrumentti syöksi tulta.

Sanoisin, että kyseessä on oikein viihdyttävä ja laadukas toimintaelokuva. Minulle ei kuitenkaan avautunut, miksi Mad Max: Fury Roadia on niin kovasti hehkutettu elokuvataiteellisena huipputeoksena. (Leffaillan päätteeksi täytyi googlettaa: Mad Max ei kilpaillut Cannesissa, vaan se vain esitettiin siellä ja sai paljon ylistystä osakseen.) En nostaisi sitä parhaiden näkemieni elokuvien listalle, vaikka se olikin oikein mukaansatempaava ja hyvin tehty. Oletin kuitenkin, että niin kovin kehutussa elokuvassa olisi jotakin epätavallista tai sykähdyttävää, mutta en huomannut mitään sellaista. Loppupäätelmäni on, että suosittelen elokuvaa lajityypin ystäville, mutta taide-elokuvaharrastajien ei ehkä kannata vaivautua. Kiva kuitenkin, että poikkesin vähän tavoistani, mieltäänhän kannattaa aina avartaa.

Aurinkoinen Ravintolapäivä jokirannassa

Ravintolapäivä, kauniin aurinkoinen sää ja Suomen Turku. Ei tarvinnut eilen pitkään pohtia, huvittaisiko minua lähteä kävelemään jokirantaan tutkimaan tarjontaa.

Aloitin kävelyni Myllysillan tienoilta. Jokivarressa oli selvästi aistittavissa tapahtumatunnelmaa ja iloista kuhinaa. Jokirannan kesäsesonki rupeaa selvästi jo vähitellen alkamaan. Kesällähän siellä tapahtuu joka viikonloppu jotakin, välillä tapahtumista on oikein ruuhkaa.

En sortunut ihan ensimmäisiin kojuihin, (vai kuuluisiko sanoa ravintoloihin?) joka tulivat vastaan. Kaikki näyttivät toki oikein houkuttelevilta ja hauskoilta, ihmiset olivat selvästi nähneet paljon vaivaa. En kuitenkaan tahtonut ihan tavallista suolaista piirakkaa tai korvapuustia. Mielestäni ravintolapäivänä on hauskempi maistaa jotakin, mitä ei välttämättä ole muuten tarjolla.

Ei ehkä maailman kuvauksellisinta ruokaa, mutta oikein maistuvaa.

Ensimmäinen ravintola jota päädyin kokeilemaan oli Dippiduo, joilta ostin parsakaalileipätikkuja ja dippikastikkeita. Leipätikut olivat oikein maukkaita ja varsinkin hummus oli superhyvää.

Hyvä paikka dippailulle.

Ruokailupaikkani jokivarressa oli myös varsin viehättävä.

Aikani istuskeltuani jatkoin matkaani tyytyväisenä, mutta hieman janoisena. Onneksi melkein löysin muutaman askeleen päästä Groove-smoothiekojun. Heillä näytti riittävän asiakkaita ihan jonoksi asti, mutta sain kuitenkin yllättävän lyhyen odottelun jälkeen käteeni mansikka-vesimelonismoothien. Juoma oli jäähileisen raikas ja juuri mitä kaipasin. Sulava jää tosin teki smoothieta enenevässä määrin vetiseksi. Lämpimällä ja aurinkoisella säällä pieni vetisyys ei minua haitannut, sadesäällä tilanne olisi ehkä ollut eri.

Smoothie kädessäni jatkoin matkaani pitkin jokirantaa.

Olin liikkeellä iltapäivällä kolmen aikaan. Ihan hyvä etten ollut yhtään myöhemmässä, sillä monet ravintolat alkoivat jo keräilemään tavaroitaan. Monilla myös rupesi olemaan ruuat loppu, vaikka aikomus olisikin ollut pitää kojua auki pitkään.

Ihmisjoukon takana päivän paras koju.

Vähätorilla oli vain yksi koju kun saabuin sinne ja sekin oli juuri sulkemassa. Jatkoin sitkeästi Tuomiokirkkopuistoon, missä vaikuttavan näköinen liikkuva pizzauuni oli myynyt loppuun kaikki pizzansa. Päätin kävellä aution näköisen Vanhan Suurtorin läpi takaisin joelle, mistä varmasti saisin vielä ainakin kahvin.

Vanhan Suurtorin nurkasta löytyikin vielä yksi yksinäinen koju, jota piti joukko huivipäisiä naisia. Yritin arasti kuikuilla vähän kauempaa, oliko ravintola vielä auki, ja mitä se mahdollisesti tarjoaisi. Minut kuitenkin huomattiin ja yksi naisista toivotti minut tervetulleeksi syömään. Hän kertoi, että tarjolla olisi tabboulehia jogurttikastikkeella, viininlehtikääryleitä, täytetty sipuli, pitaleipää sekä jälkiruoka. Koko mittava ateria kustansi kuusi euroa. Vaikka en ollut enää kovin nälkäinen, en voinut vastustaa kiusausta. Ruoka kuulosti juuri siltä, mitä lähdin ravintolapäivältä hakemaan. 

Huono kuva, hyvä ruoka.

Ahdoin koko aterian tyytyväisenä vatsaani. En ollut ihan varma, miten settiä olisi kuulunut syödä, mutta tungin osan tabboulehista ja jogurttikastikkeesta pitaleipään. No, ehkä tyylillä ei ole niin väliä, ainakin ruoka maistui. Jälkiruokana oli kaksi pötkylää, joiden oletin olevan baklavaa. Niiden sisällä oli kuitenkin hämmästyksekseni jotakin vuohenjuustomaista mössöä. Alkuyllätyksen jälkeen totesin, että mitä pötkylät ikinä olivatkin, ne olivat syntisen hyviä. 

Koska kojulle tuli jälkeeni paljon muitakin asiakkaita ja naiset olivat kiireisiä heitä ruokkiessaan, minulta jäi kysymättä, minkä maalaista ruokaa minun oikein tulikaan nautittua. Olin maistavinani välimerellisiä vaikutteita sekä lähi-itää.       

Tuhdin aterian jälkeen olin ihan taynnä, enkä voinut enää kuvitellakkaan syöväni. Kahvihammasta kolotteli kuitenkin vielä. Aboa vetus -museon vierestä bongasin suloisen näköisen Pahvilan, joka oli selvästi ratkaisu tilanteeseen.

Pahvila, mikäpä muukaan. :)

Otin kahvin mukaani ja siirryin istuskelemaan jokirantaan. Aurinko lämmitti kasvoja ja kirjastosillalta kantautui katumuusikon tarjoilemaa musiikkia. Tuntui ihan Turun kesältä.

Ravintolapäivästä jäi hyvä maku suuhun, ihan kirjaimellisestikin. Luulen, että tapahtuma toimii parhaiten näin lämpimällä ilmalla, kun voi kävellä ympäri kaupunkia ja bongailla kiinnostavia ravintoloita. Talvipakkasilla tunnelma on varmaan hyvin erilainen. Ravintolapäivän nettisivuilta oli minusta hankala saada selvää, mitä on tarjolla missäkin. Lisäksi minulla olisi ehkä aika korkea kynnys mennä jonkun vieraan kotiin ravintolapäiväilemään. 

Seuraava ravintolapäivä on kuitenkin jo 16.8. Silloin on hyvät mahdollisuudet lämpimään ilmaan ja ihanaan tapahtumaan. Kannattaa lähteä tutkimaan!

Sydän lämpimänä, betoni kylmänä

Voi että rakastan barokkioopperaa! Se on niin herkkää, mutta täynnä tunnetta. Myöhempien oopperoiden diivailu ja virtuositeetillä ylpeily loistavat poissaolollaan, musiikki ja järisyttävän suuret tunteet ovat pääosassa. Hiljaisuudelle annetaan tilaa. Sointivärit, jotka saavat välillä särähtää rumankauniisti, viiltävät suoraan sydämeen. Ooh! 

(Taitaa olla niin, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä vanhemmasta musiikistakin pidän. Luulen, että nimenomaan yksinkertainen ja pelkistetty musiikki vetoaa, kun on jo kuullut kaikenlaisia romanttisia överipaisutuksia. Olen ehkä soittanut liikaa Bruckneria.)

Wäinö Aaltosen Museossa järjestettiin tiistai-iltana Barokin oopperatähtisadetta -konsertti, jonne oli tietenkin mentävä. Ehkä jo kävi ilmi, että barokkiooppera on lähellä sydäntäni. Konsertin järjesti Turun Vanha Musiikki ry, jonkalaista en totuuden nimessä tiennyt olevankaan. Esiintyvät muusikot olivat kyllä suurimmaksi osaksi tuttuja. Ohjelmalehtisen mukaan yhdistys on perustettu syksyllä 2013. Täytyypä ottaa seurantaan.

Kesäinen kuva WAM:sta

Konsertissa oli ilahduttavan paljon yleisöä. Se toki tarkoitti, että jouduin aikalailla perimmäiseen nurkkaan istumaan, koska saavuin paikalle itselleni tyypillisesti viime tipassa. Mutta mitäpä tuosta. Hauskaa, kun konserteissa käydään. Wäinö Aaltosen museon betonibunkkerimainen moderni arkkitehtuuri loi mielenkiintoista kontrastia vanhaan musiikkiin. Itse yhdistän barokkimusiikin jostain syystä kirkkokonsertteihin. Esitettävien oopperoiden aiheet olivat kuitenkin ihan maallisia, joten miksi museo ei kävisi konserttipaikaksi siinä missä kirkkokin. Tässä tapauksessa koin jopa, että erikoinen yhdistelmä toi kokonaisuuteen ihan uuden ulottuvuuden.

Konsertti koostui siis barokkioopperoista poimituista aarioista, joita joukko laulajia esitti vuorotellen. Continuona toimi cembalo (Jussi Laukola) ja sello (Katja Kolehmainen). Lisäksi joissain kappaleissa saatiin kuulla alttonokkahuilua, jota soitti myös laulajana esiintynyt Anneliina Koskinen. Hän jopa veti alttonokkiksella välisoitot itse laulamaansa aariaan. Vaikuttavaa! Koskisen mukaan aarian päähenkilö on vain vähäinen palvelustyttö, jolla ei ole varaa palkata ylimääräisiä muusikkoja välisoittoihin.

Monen laulajan esittäessä monen säveltäjän teoksia mukana oli luonnollisesti vahvempia ja heikompia esityksiä. Heikommista ei sen enempää, mutta mainittakoon, että ihan kaikki esitykset eivät olleet täysosumia. Omia suosikkejani olivat ainakin duettonumerot, jossa kaksi heleää naisääntä lauloivat rakkauslauluja. Pidin kovasti myös alttonokkahuilun tuomasta lisäväristä, kun sitä oli tarjolla. Kaikista eniten minuun kolahti Minna Laukkasen esittämä Cara Speme -aaria Händelin oopperasta Giulio Cesare. En oikeastaan osaa edes eritellä, miksi juuri tämä esitys tuntui sydänalassa muita enemmän. Ainakin Minna Laukkanen on selvästi karismaattinen ja ilmaisuvoimainen laulaja.

Konsertti oli ehkä yllättävänkin pitkä ja väliajalla kahdeksan jälkeen huomattava osa yleisöstä katosi. Kuulin jonkun mutisevan jotakin Suomen lätkämatsista. (Aina paha kilpailija kulttuuriesityksille.) Minullakin kävi totta puhuakseni mielessä, pitäisikö jo suunnata kotiin. Ei lätkämatsin, mutta kasvavan nälän takia. Päätin kuitenkin jäädä ja olin erittäin tyytyväinen päätökseeni. Konsertti vain parani loppua kohti ja muun muassa tuo mainitsemani Cara Speme -aaria tuli vasta tauon jälkeen. On kuitenkin sanottava, että konsertin alkupuoli olisi voinut näin arki-iltana olla lyhyempikin, niin ihanaa musiikkia kuin olikin ohjelmassa. 

Kerroin joskus kauan sitten kaverilleni lukeneeni, että sykähdyttävät kulttuurielämykset pidentävät elämää. Käytännönläheinen kaverini totesi siihen, että varmasti pidentävätkin, ainakin jos niihin kulkee reippaasti kävellen. Muistelin mielessäni tätä keskustelua, kun kävelin valoisassa kevätillassa kauniin konsertin jälkeen kohti kotia.

Tosielämän Idols

Muusikon työrytmi ei usein ole se kaikista käytännöllisin. Työt ja muut kiireet ilmaantuvat usein yhtäaikaa ryppäissä, niin että kiirettä piisaa ja saa soittaa kätensä kipeiksi. Välillä on taas viikkoja, jolloin toivoisi edes jotakin järkevää tekemistä ilmaantuvaksi. Nyt on ollut muutama sellainen kiireviikko, että blogikin on joutunut jäämään taka-alalle. Yhden syyn tähän tämänkertaiseen kiireeseen saattaa joku näppärä päätellä postauksen aiheesta, joka on koesoitto.

Kun sinfoniaorkesteriin tarvitaan uutta vakituista soittajaa, järjestetään aina koesoitto. Orkesterimuusikoilla ei siis ole työhaastatteluja, eikä vakituista työpaikkaa voi saada esimerkiksi suhteilla. Myöskään vaikka olisi tehnyt pitkään samaa sijaisuutta, ei voi noin vain tulla vakinaistetuksi. Koesoiton voittaminen on ainut keino saada virka. Moneen orkesteriin täytyy myös suorittaa ns. avustajakoesoitto, jos mielii niihin mahdolliseksi keikkalaiseksi tai sijaiseksi.

Koesoitoissa soitetaan yleensä oman soittimen tunnetuimpia konserttoja. Viluistit esimerkiksi harjoittelevat koesoittoa varten suosikkiaan Mozartin lukuisista konsertoista sekä yhtä romanttista konserttoa, kuten Sibeliusta tai Tshaikovskya. Monella freelance-soittajalla onkin jatkuvasti tietty koesoitto-ohjelma (lähes) esitysvalmiina. Konserttojen lisäksi orkesteri lähettää orkesteripaikkoja kaikille koesoittoon osallistuville pari viikkoa ennen h-hetkeä. Ne ovat siis otteita oman soittimen orkesteristemmoista, jotka ovat erityisen hankalia tai muuten paljastavia. Koesoitossa halutaan näin varmistaa, että kokelas selviytyy hankalistakin stemmoista, jos tulee valituksi. Orkesteripaikoilla saatetaan myös taktikoda. Jotkut orkesterit saattavat lähettää 50 sivua huippuvaikeaa soitettavaa karsiakseen tulijoita jo etukäteen. Jos orkesteriin halutaan joku tuttu soittaja, saatetaan valita sellaisia paikkoja, joita hänen tiedetään osaavan.

Koesoittopäivän aluksi järjestetään arvonta, jossa käy ilmi, missä järjestyksessä kokelaat pääsevät lavalle. (Niissä koesoitoissa, mihin olen itse osallistunut on ollut yleensä noin kymmenestä kahteenkymmeneen osallistujaa, mutta olen kuullut kauhutarinoita jopa 120 henkilön koesoitoista.) Koska koesoitto alkaa aikalailla heti arvonnan jälkeen, on kaikkien koesoittajien oltava jo tässä vaiheessa valmiina esiintymään. Toivoisin aina saavani arvonnassa numeron kaksi, jotta pääsisin pian lavalle jännittämästä, mutta saisin silti hetken orientoitua ensin. Usein arvonnassa nimittäin myös kerrotaan, mitä teoksia tai orkesteripaikkoja ensimmäisellä kierroksella halutaan kuulla. Murphyn lakien mukaan olen tietenkin aika usein saanut olla ihan viimeinen...

Koesoiton ensimmäinen kierros soitetaan nykyaikana aina anonyymisti sermin tai verhon takaa. Ideana tässä on tietenkin, ettei raati voi suosia omia kavereitaan, vaan valinnat tehdään puhtaasti soiton perusteella. Käytännössä tietysti tuttujen ihmisten soittotyylejä saattaa silti tunnistaa sermin takaakin. Joka tapauksessa salaisuuden säilyttämiseen pyritään, joten lavalla puhuminen on hyvin kiellettyä. Kaikille koesoittajille puhutaan englantia, jos mukana on yksikin ulkomaalainen. (Yleensä on, musiikki kun ylittää kätevästi kielirajat.) Yleensä ensimmäisellä kierroksella soitetaan konserttoa alusta alkaen, kunnes raati keskeyttää. Tämän jälkeen he saattavat vielä haluta kuulla konserton kadenssin ja/tai jonkun orkesteripaikan. Luonnollisesti kiinnostavilta kokelailta halutaan kuulla enemmän, joten hyvin lyhyestä koesoitosta voi päätellä jo jotakin.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen raati pitää palaverin ja valitsee yleensä kolme tai neljä soittajaa seuraavalle kierrokselle. Sitten he pitävät rauhallisen kahvitauon antaen osallistujien kärvistellä vielä sen aikaa. (Pientä katkeruutta voi olla ilmassa näin kirjoittajan puolelta...) Suurimmalle osalle koesoittajista päivän koitokset loppuvat, kun orkesterin edustaja ilmoittaa, ketkä ovat päässeet jatkoon. Pettyneitä ilmeitä näkyy tässä vaiheessa paljon, sillä kaikki osallistujat ovat nähneet suuren vaivan harjoitellessaan  koesoittoa varten. Monet ovat myös käyttäneet paljon rahaa soittotunteihin sekä matkustamiseen koesoittopaikkakunnalle. Taso koesoitoissa on aina siinä mielessä kova, että kaikki osallistujat ovat pitkälle koulutettuja ammattilaisia. Joskus lähtö voi tulla pientenkin ajatusvirheiden takia, kun raadin on pakko karsia ehdokkaita. 

Soittajille, jotka saavat tietää päässeensä toiselle kierrokselle tulee tässä vaiheessa kiire, sillä koesoitto jatkuu taas heti tulosten selvittyä. Toisella kierroksella soitetaan yleensä orkesteripaikkoja. Toisen kierroksen jälkeen pudotetaan taas soittajia ja jatketaan kolmannella. Viimeisellä kierroksella tahdotaan joskus kuulla solistista soittoa romanttisen konserton muodossa, usein tosin kysytään vain lisää orkesteripaikkoja. Joskus orkesterin kapellimestari saattaa tulla johtamaan koesoittajia, tai joskus orkesterin muusikot kokeilevat soittaa kamarimusiikkia yhdessä koesoittajan kanssa. Viimeistään tässä vaiheessa on myös luovuttu sermistä, tokihan raati sentään tahtoo nähdä, kenet he valitsevat työkaverikseen.

Koesoiton lopuksi valitaan yleensä koesoiton voittaja, jolle tarjotaan paikkaa orkesterissa. Usein tosin käy myös niin, että raati ei tahdo ottaa hakijoista ketään. Silloin koesoiton voittajalle saatetaan tarjota määräaikaista sijaisuutta sillä paikalla, mitä hän oli hakenut. Viran saamisessa sijaisuudesta ei tosin ole hyötyä, sillä koesoitto järjestetään tällaisessa tapauksessa uudelleen. Jos koesoitosta löytyy raadille kelpaava voittaja, on hänellä vielä edessään yleensä ainakin neljän kuukauden koeaika orkesterissa. Musiikkimaailmassa on melko tavallista, että koeajat eivät mene läpi, joten koesoiton voittaminenkaan ei vielä ihan varmasti takaa vakituista työpaikkaa. Orkestereilla on tässä syynsä, lähinnä kai se, että jos antaa soittajalle vakituisen viran, siitä on lähes mahdotonta enää erottaa ketään. Hyviä työttömiä muusikoita on myös tarjolla todella paljon ympäri maailmaa, joten ruoho näyttää helposti vihreämmältä aidan toisella puolella.

Usein toistelemme ystävieni kanssa, että koesoitto on kohtuuttoman raadollinen ja monella tapaa epäreilu tapa hoitaa orkestereiden rekrytointi. Koesoittotilanne luo sellaista jännitystä ja painetta, että tavallisessa orkesterityössä ei joudu sellaista kohtaamaan. On todella kova paikka mennä soittamaan kollegoiden eteen, jotka ovat paikalla arvostelemassa ja laittamassa paremmuusjärjestykseen. Usein koesoittoon osallistuu sellainen soittaja, joka on tehnyt sijaisuutta haettavalla paikalla vuosikausia. Koska tällainen sijainen tekee raskasta orkesterityötä, hänellä ei ole samanlaista mahdollisuutta harjoitella koesoittoa varten, kun esimerkiksi alan opiskelijalla. Niinpä paikkaa menestyksekkäästi hoitaneet sijaiset kovin usein menettävät työnsä koesoitoissa.

Toisaalta kaikista koesoiton epäkohdista huolimatta, en oikein keksi sille parempaakaan tapaa. Tokihan soittotaidon on oltava ratkaisevassa asemassa, kun palkataan orkesterisoittajaa. Ei kai tässä auta kun parin päivän kuluttua ottaa soitin kauniiseen käteen ja alkaa hinkkaamaan koesoitto-ohjelmaa... Jos jollakulla heräsi tätä lukiessa ideoita, niin kertokaa ihmessä kommenteissa! ;)

Onko pakko huitoa?

Taitaa olla niin, että orkesterimuusikon ammatti ei ole kovin tavallinen uravalinta. Itsestäni se tuntuu tietenkin ihan normaalilta ja arkiselta, mutta varsinkin uusissa tuttavuuksissa työni herättää usein uteliaisuutta. Yksi kysymys, johon olen vastannut monta kertaa on, että mitä se kapellimestari oikein siellä orkesterin edessä huitoo? Onko sillä oikeasti jotakin väliä, miten hän lyö ilmaan? Ajattelin, että voisin kirjoittaa tänne omia käsityksiäni kapellimestarin työstä. Olenhan elämäni varrella tuijottanut kapellimestareita ihan lähietäisyydeltä melkoisen monta tuntia.

Sinfoniaorkesterissa on pienimmilläänkin useita kymmeniä soittajia, parhaimmillaan heitä voi olla yli sata. Suuren joukon on vaikea sovittaa soittojaan niin, että ihan jokainen yksilö on täsmälleen samassa rytmissä kaikkien muiden kanssa. Lisäksi orkesteri joutuu pakostakin levittäytymään laajalle alueelle, jotta kaikki mahtuvat soittamaan. Matkaa esimerkiksi 1.viulun takapultin ja tuuban välille voi tulla kymmeniä metrejä. Ääniaallot voivat kiertää ihmeellisiä mutkia ja kaikureittejä ja saapua orkesterin toiselle laidalle myöhässä. Kapellimestaria siis tarvitaan näyttämään yksiselitteisesti, missä mennään. Kun jokainen soittaja on täsmälleen yhdessä kapellimestarin kanssa, kaikki ovat (ainakin teoriassa) yhdessä.

Kuva: hikingartist.com

 Kapellimestari auttaa soittajia monin tavoin. Hän lyö kaavaa, jossa tahdin jokainen isku menee määrättyyn suuntaansa. Tahdin ensimmäinen isku menee aina alas ja viimeinen ylös. Jos siis vaikka sattuisi käymään niin hassusti, että joku nimeltämainitsematon soittaja ei olisi ihan varma, laskiko vahingossa kolmeen, kun piti laskea kahteen, lyöntikaavasta voi aina tarkistaa tilanteen. Kapellimestari myös näyttää tärkeät sisääntulot, eli milloin avainsoittajan pitää aloittaa soittamaan. Tämäkin helpottaa, jos on vaikka pitänyt laskea kymmeniä tahteja taukoa ja on epävarma olo. Kapellimestari kuulee paikalleen orkesterin keskelle, jos joku soitinryhmä soittaa liian lujaa tai liian hiljaa, ja näyttää merkin asian korjaamiseksi.

Kapellimestarille kuuluu sekä valta että vastuu soittettavien teosten taiteellisesta tulkinnasta. Harjoitusviikon aikana hän kertoo orkesterille niin sanoin kuin lyönnilläänkin, miten hän haluaa toteuttaa soitettavan teoksen. Usein asiantuntevien ammattimuusikoiden joukosta löytyisi myös eriäviä mielipiteitä, mutta kapellimestari on tulkinta-asioissa melkolailla diktaattorin asemassa. Orkesterietikettiin ei kuulu väittää vastaan kapellimestarille, vaikka tietysti rakentavia ehdotuksia saa esittää. Kapellimestarin kokonaiskuvan soitettavasta teoksesta on oltava niin kattava, että kaikkiin mahdollisiin tulkintakysymyksiin löytyy vastaus. ("Soitanko tahdin 125 kolmannen äänen keskipitkäksi vai täyspitkäksi?") Tietenkin jos sitten käykin niin, ettei yleisö tai kriitikko pidä teoksesta kun se esitetään, on myös hyvin selvää, kenen näkemyksestä on kysymys.

Harjoitusviikon aikana kapellimestari päättää, mitä, milloin ja miten harjoitellaan. Hänen vastuullaan on, että kaikki esitettävät teokset tulevat hyvään esityskuntoon sovittujen työaikojen puitteissa. Orkesterien ylikapellimestareilla on myös pitkäjänteisiä suunnitelmia, miten he haluavat kehittää omaa orkesteriaan. Tässä mielessä kapellimestarin työ muistuttaa vähän vaikka valmentajan tehtävää.

Kuten tästä kirjoituksesta varmasti alkaa käydä ilmi, minusta kapellimestarin työ vaikuttaa hyvin vaativalta. Itse en ikimaailmassa pystyisi siihen. Oma kapellimestariurani kilpistyisi varmasti jo siihen, että toisella kädellä pitää osata lyödä selvästi ja toisella kädellä pitäisi yhtäaikaa pystyä viestimään herkkiä nyansseja. Voisi myös olla kova paikka astua vaikka viidenkymmenen tuijottavan silmäparin eteen ja alkaa julistaa omia näkemyksiään. Kapellimestarin työ mahtaa myös olla välillä yksinäistä. Kapellimestarit matkustavat aina viikoksi johtamaan orkesteria, he eivät oikein kuulu työporukkaan missään. No, toki ylikapellimestarit oppivat tuntemaan omia orkestereitaan jossain määrin. Yleensä kapellimestarit kuitenkin viettävät kahvi- ja ruokatunnit omissa oloissaan, kun rivimuusikot istuskelevat orkesterilämpiössä. Kieltämättä tauoilla aika usein vertaillaan kyseisen viikon kapellimestaria muihin. Kuten kaikilla johtajilla, täytyy kapellimestareillakin varmasti olla aika paksu nahka.

Milloin kapellimestari on sitten erityisen hyvä? Yleensä kaikista arvostetuimmat maestrot ovat karismaattisia tyyppejä. Heillä on kyky innostaa soittajia olemuksellaan ja viestinnällään. Parhaimmillaan kapellimestari pystyy saamaan koko orkesterin yhteisen tunnetilan valtaan, jolloin musiikki ikään kuin luodaan uudestaan siinä hetkessä. Silloin syntyy niitä konsertteja, jotka sykähdyttävät kaikkia läsnäolijoita. Ja nehän taas ovat ihan parasta, mitä on.

Tiistai-illan tyttöenergiaa

Blogin kirjoittamisessa on paljon hyviä puolia, taas ilmeni niistä yksi. Tiistaina mietin, että olisi hauska tehdä jotain kivaa tavallisen arkiviikon piristykseksi. Tulikin mieleeni, että nythän olisi loistava tilaisuus katsastaa Ellen Thesleffin näyttely Turun taidemuseossa, kuten olen täällä blogissa  uhonnut. Museossa kun on vielä sopivasti tarjolla opastettu kierros aina tiistaisin. Tunnin visiitti taidemuseoon suorastaan ylevöitti päivääni. En tiedä olisinko ilman blogikirjoittelua tullut ajatelleeksikaan tällaista mahdollisuutta.

Turun taidemuseo on myös rakennuksena vaikuttava.

Ohjattu kierros keskittyi (onneksi) Thesleffin näyttelyyn, mutta kävimme kuitenkin pikaisesti läpi myös museon omista teoksista koostuvan Sadan vuoden kuvia -näyttelyn. Opas kertoi, että Turun taidemuseo omistaa yli 6000 taideteosta, joita he pyrkivät tuomaan näyttelyihinsä. Näin ollen yksi taulu ei saa roikkua samalla seinällä vuosikausia. Jotkut taulut ovat kuitenkin niin rakkaita yleisölle, ettei niitä viedä koskaan pois näkyviltä. Yksi tällainen teos on Gallen-Kallelan Akka ja kissa. Ymmärrän kyllä miksi, teoksessa on jotakin hyvin sympaattista.

Ellen Thesleff -näyttely alkoi huoneesta, johon oli kerätty hänen kaikista myöhäisimpiä teoksiaan, jotka ovat erittäin värikylläisiä, valoisia ja melko abstrakteja maalauksia. Kuulemma niistä kaikista oli mahdollista löytää tarkastelemalla ihmishahmoja tai jotain muuta esittävää, mutta en minä ainakaan ihan kaikista löytänyt. Kronologian rikkovaan ratkaisuun oli päädytty, jotta korostuisi, miten erilaisia tyylejä ja tekniikoita Thesleff käytti uransa aikana. Oppaan mukaan Thesleff oli sanonut, että hän tahtoi ikuistaa jatkuvasti muuttuvan valon juuri oikealla sävyllä, mitä ei voinut saavuttaa käyttämällä aina samaa tekniikkaa. Näyttelyä kiertäessäni mietinkin moneen kertaan, että jos en olisi tiennyt, en olisi arvannut kaikkia teoksia saman taiteilijan töiksi.

Monipuolisen taiteilijan töistä minua viehätti ehkä eniten maalaukset, joista oli tunnistettavissa ihminen. Thesleff kuvasi mielellään siskojaan, joten näyttelyssä oli paljon maalauksia nuorista tytöistä. Minua miellytti, että nuoret naiset on kuvattu kerta toisensa jälkeen tyytyväisinä, itsevarmoina ja toimeliaina. Suosikkejani tyttömaalauksista olivat Khyra Elisbeth (1892), ja Kaiku (1891), kuten ilmeisesti kovin monen muunkin. Niinhän se usein on, että taiteilijoiden kuuluisimmat teokset ovat myös niitä parhaita.

Harmillisesti Thesleff-näyttelyssä ei saanut valokuvata. Ostin postikortteja, että saisin edes muutaman kuvan tänne blogiin raportoitavaksi. Eihän noista kuvista tietenkään välity oikeiden maalausten hienoudet, mutta ehkä niistä jotain suuntaa saa. Onneksi tykästyin juuri niihin suosituimpiin maalauksiin, niin löytyi edes noita kortteja.

Postikortissa Khyra Elisabeth

Khyra Elisabeth oli Ellen Thesleffin pikkusisko, maalauksen syntyvuonna vasta 12-vuotias. Oppaan mukaan maalaus voisi olla oppikirjaesimerkki suomalaisesta symbolismista. Minua kuitenkin viehätti ihan muut asiat tässä maalauksessa. Pikkunainen on niin viisaan ja seesteisen näköinen, toisaalta hän on elävästi lapsen oloinen. Ehkäpä mieleeni tuli vähän omat pikkusiskoni.

Postikortissa Kaiku

Kaiku-maalauksessa on paikan päällä nähtynä aivan mielettemön hehkuvat värit. Iltataivas suorastaan loistaa. Pidän kuvan tunnelmasta, siitä aistii kesäillan rauhan. Opas huomautti, että kuvan perspektiivi on aikakaudelleen epätyypillisen matala, mikä saa tyttöhahmon näyttämään voimakkaammalta. Olisikohan tässä aistittavissa varhaista feminismiä? Joka tapauksessa mielikuvassani tytöllä on homma hallussa eikä hän pelkää huutaa omalla äänellään.

Postikortissa Maisema Kangasalalta, 1912

Thesleffillä oli kuulemma kaksi suosikkipaikkaa maailmassa. Toinen oli Firenze, toinen perheen maatila Muroleessa Hämeessä. Useissa hänen maalauksissaan on havaittavissa toistuvasti samoja maisemia, jotka on tietenkin kuvattu varsin eri lailla. Esimerkiksi tuo huomiotaherättävän muotoinen puu, joka on Maisema Kangasalalta -maalauksen keskiössä, löytyy monista muistakin hänen teoksistaan. Minusta on sympaattista, että Thesleff maalasi kerta toisensa jälkeen maisemia, joita hän rakasti. Niin minäkin tekisin, jos osaisin maalata.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta kera tätimäisen paheksunnan

Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta näyttää ulospäin kirjalta, johon voisin rakastua. Kannen kuva vie ajatukset amerikkalaiseen pikkukaupunkiin ja takakannen teksti hehkuttaa rakkaustarinaa ja murhamysteeriä. Paksu kirja vaikuttaa siltä, että sitä voisi ahmia pelkäämättä tarinan loppumista. Korkeat odotukseni täyttyivät kuitenkin vain osittain.

Kirjaa lukiessa käy nopeasti selväksi, että kysymys on hyvin viihteellisestä teoksesta. Mikäs siinä, viihtyminenhän on kivaa, eikä sen tarvitse tarkoittaa huonoa kirjallisuutta. Huvitti vain, kun kirjan päähenkilö, nuori menestyskirjailija Marcus Goldman, niin kiihkeästi paheksuu viihdekirjallisuutta ja kustannusteollisuutta. Hän tahtoo itse tuottaa vain taiteellisesti kestävää, syväluotaavaa kirjallisuutta. Kirjassa myös siteerataan pariin otteeseen Goldmanin oppi-isän Harry Quebertin teosta, joka on olevinaan amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko. Aikamoiselta lässytykseltä vaikuttaa. Dicker ei ole ehkä yhtä kunnianhimoinen kirjoittaja, kuin hänen luomansa hahmot.

Kirjan keskiössä on romanssi, joka esitetään kauniina Romeo ja Julia -tyyppisenä rakkaustarinana. Osapuolina ovat 34-vuotias kirjailija ja 15-vuotias tyttö. Ongelmani lukiessa oli, että vaikka kuinka vakuutellaan, että tyttö oli rakastunut mieheen, en voi pitää tuollaista suhdetta hyväksyttävänä. Rakkaus ei mielestäni muuta sitä, mikä suhteessa on ongelmana. Se, mitä seurustelu tai rakkaus tarkoittaa teini-ikäiselle pitäisi olla ihan eri, kuin aikuiselle. Ymmärrän, että kysymys on fiktiosta, mutta en vain pysty näkemään lapsen ja aikuisen suhdetta kauniina. Harmi, koska lukeminen olisi ollut paljon antoisampaa, jos olisin pystynyt eläytymään rakkaustarinaan.

Onneksi kirjassa oli muitakin puolia kuin epäsuhtainen rakkaustarina. Murhamysteerin osuus oli paljon mielenkiintoisempaa luettavaa ja tarjosi hyviä yllätyksiä useaan otteeseen. Kun tarinassa keskityttiin vanhan mysteerin penkomiseen, minulla oli vaikeuksi laskea kirjaa käsistäni. Kirjan rakenne oli tavallaan erittäin monimutkainen, oli tarinaa tarinan sisällä, lainauksia monista eri kuvitteellisista kirjoista, kirjeenvaihtoa, takaumia - kaikki keinot käytössä. Silti lukija, tai ainakin tämä täti, pysyi helposti kärryillä.

Tarinan henkilöhahmot jäivät aika pinnallisiksi. Tuntui, että jokaista hahmoa määritti yksi piirre: joku oli ahne, toinen komentelevainen ja kolmas suorapuheinen. Tavallaan tämä kaksiuloitteisuus kuitenkin sopi murhamysteerin selvittelyyn. Hahmot tuntuivat ennelta-arvattavilta, joten oli helppo rakennella teorioita päässään. Osaisinkin hyvin kuvitella kirjan tarinan elokuvana, vähän Neiti Marplen tyyliin.

Mitäs mieltä olette, voiko kirjan fiktiivisessä maailmassa hyväksyä asioita, mitä ei tosielämässä suvaitsisi?  Pääsittekö tunnelmaan lukiessanne tätä kirjaa?

Keikkaelämää

Tällä viikolla sain vaihtelua elämääni, kun kävin keikkalaisena ihan toisella puolella Suomea. Mikäs sen mukavampaa!

Sinfoniaorkestereilla tulee välillä vastaan tilanteita, jossa tarvitaan enemmän soittajia, kun talon palkkalistoilta löytyy. Joissain teoksissa voi esimerkiksi olla vaikka kahdeksan kakkosviulustemmaa, kun orkesterissa on soittajia vain kuusi, tai harpisteja voidaan tarvita kaksi, kun vakituisia on hyvä jos yhtäkään. Joskus tietysti tarvitaan ihan tavallista sairausloman sijaista. Tällaisissa tilanteissa turvaudutaan tilapäisiin keikkalaisiin. Kuten Kulttuuritätiin.

Pakattaessa on oltava hyvä lista.

Orkesterit eivät solmi keikkalaisten kanssa varsinaista työsopimusta, vaan keikkalaiset ovat tilapäisinä työntekijöinä tuntipalkalla. Jos tällainen keikkalainen matkustaa toisesta kaupungista, orkesterin tulee maksaa hänelle matkat keikkakaupunkiin, majoitus hotellissa sekä päivärahat. Järjestely on ainakin lyhyellä tähtäimellä hyvä molemmille osapuolille. Orkesterin ei tarvitse palkata uutta työntekijää, mikä ymmärtääkseni olisi sekä kallista että hankalaa. Keikkalainen taas saa usein työstään vähän enemmän rahaa käteen, kuin mitä kuukausipalkalla saisi. Ja hotellimajoituksen, mikä on kivaa.

Ilahdun aina kovin kun minua pyydetään johonkin keikalle. On mukavaa lähteä vähän kuin turistiksi toiseen kaupunkiin. Keikoilla myös pääsee soittamaan erilaisissa orkestereissa ja ottamaan erilaisia rooleja eri sektioissa. Jos on soittanut paljon suurissa orkestereissa, on virkistävää, miten paljon vastuuta joka soittajalla on pienissä sinfonietta-orkestereissa. Jos taas pääsee pitkästä aikaa täysikokoiseen orkesteriin, on ihan mahtavaa, kun tuoli alkaa täristä äänimassan voimasta. Keikalla tietenkin tutustuu uusiin kivoihin työkavereihin. Koska muusikkopiirit ovat hyvin pienet, keikalla pääsee myös lähes aina näkemään vanhoja opiskelukavereita tai musiikkileirituttuja.

On keikkailu toisaalta raskastakin ja haastavaa. Keikkalaisella on töissä koko ajan näytön paikka. Jos keikkalaisesta ei pidetä syystä tai toisesta, häntä ei pyydetä uudelleen. Täytyy soittaa vakuuttavasti ja myös osoittaa olevansa kiva työkaveri. Jos keikkalainen virittää soitintaan ärsyttävän kovaa tai vaikuttaa epäilyttävästi tosikolta, voi aina seuraavalla kerralla pyytää jotakin toista. Tarjokkaita kyllä riittää. Usein rahapulaiset orkesterit säästävät siten, että pyytävät keikkalaiset töihin viikon toisesta harjoituspäivästä alkaen. Täytyisi toisin sanoen pystyä soittamaan vähintään yhtä varmasti kuin vakituinen sektio, joka on hitsaantunut vuosien aikana yhteen ja on jo harjoitellut ennen keikkalaisen tuloa. (Ei sinänsä, että valittaisin. Paineet ja niiden sietäminen kuuluvat muusikon elämään.)

Hotellihuoneet ovat aina ihan samanlaisia.

                        

Keikkaviikoista tekee erityisiä tietenkin se, ettei töiden välissä pääse kotiin. Toisaalta on vaivalloista, kun jokainen kahvikupponen täytyy käydä ostamassa jostain. Toisaalta olen opetellut ottamaan ilon irti siitä, että on ihan pakko syödä pelkkää ravintolaruokaa. Yritän syödä joka ilta eri maalaista, esimerkiksi tällä viikolla sain mm. meksikolaista katuruokaa ja kreikkalaista tsatsikimössöä. Yksinäinen hotellihuonekin voi olla uhka tai mahdollisuus. Ei tarvitse murehtia tiskaamisia tai pyykkäämisiä, mutta tylsyys voi iskeä iltaisin. Olenkin ruvennut pakkaamaan mukaani kuntosalivarusteet. Jos käy vähän hikoilemassa salilla jonain iltana, ei elämä mene keikkaviikollakaan pelkäksi työnteoksi.

Kun kirjoitan tätä, olen palannut kotiin tutun tietokoneen äärelle. Eilinen konsertti meni hyvin ja työviikko oli mielenkiintoinen ja hauska, joten mieli on hyvä. Täytyy kuitenkin sanoa, että kotisohva tuntuu harvoin niin ihanalta, kuin juuri nyt.