Keikkaelämää

Tällä viikolla sain vaihtelua elämääni, kun kävin keikkalaisena ihan toisella puolella Suomea. Mikäs sen mukavampaa!

Sinfoniaorkestereilla tulee välillä vastaan tilanteita, jossa tarvitaan enemmän soittajia, kun talon palkkalistoilta löytyy. Joissain teoksissa voi esimerkiksi olla vaikka kahdeksan kakkosviulustemmaa, kun orkesterissa on soittajia vain kuusi, tai harpisteja voidaan tarvita kaksi, kun vakituisia on hyvä jos yhtäkään. Joskus tietysti tarvitaan ihan tavallista sairausloman sijaista. Tällaisissa tilanteissa turvaudutaan tilapäisiin keikkalaisiin. Kuten Kulttuuritätiin.

Pakattaessa on oltava hyvä lista.

Orkesterit eivät solmi keikkalaisten kanssa varsinaista työsopimusta, vaan keikkalaiset ovat tilapäisinä työntekijöinä tuntipalkalla. Jos tällainen keikkalainen matkustaa toisesta kaupungista, orkesterin tulee maksaa hänelle matkat keikkakaupunkiin, majoitus hotellissa sekä päivärahat. Järjestely on ainakin lyhyellä tähtäimellä hyvä molemmille osapuolille. Orkesterin ei tarvitse palkata uutta työntekijää, mikä ymmärtääkseni olisi sekä kallista että hankalaa. Keikkalainen taas saa usein työstään vähän enemmän rahaa käteen, kuin mitä kuukausipalkalla saisi. Ja hotellimajoituksen, mikä on kivaa.

Ilahdun aina kovin kun minua pyydetään johonkin keikalle. On mukavaa lähteä vähän kuin turistiksi toiseen kaupunkiin. Keikoilla myös pääsee soittamaan erilaisissa orkestereissa ja ottamaan erilaisia rooleja eri sektioissa. Jos on soittanut paljon suurissa orkestereissa, on virkistävää, miten paljon vastuuta joka soittajalla on pienissä sinfonietta-orkestereissa. Jos taas pääsee pitkästä aikaa täysikokoiseen orkesteriin, on ihan mahtavaa, kun tuoli alkaa täristä äänimassan voimasta. Keikalla tietenkin tutustuu uusiin kivoihin työkavereihin. Koska muusikkopiirit ovat hyvin pienet, keikalla pääsee myös lähes aina näkemään vanhoja opiskelukavereita tai musiikkileirituttuja.

On keikkailu toisaalta raskastakin ja haastavaa. Keikkalaisella on töissä koko ajan näytön paikka. Jos keikkalaisesta ei pidetä syystä tai toisesta, häntä ei pyydetä uudelleen. Täytyy soittaa vakuuttavasti ja myös osoittaa olevansa kiva työkaveri. Jos keikkalainen virittää soitintaan ärsyttävän kovaa tai vaikuttaa epäilyttävästi tosikolta, voi aina seuraavalla kerralla pyytää jotakin toista. Tarjokkaita kyllä riittää. Usein rahapulaiset orkesterit säästävät siten, että pyytävät keikkalaiset töihin viikon toisesta harjoituspäivästä alkaen. Täytyisi toisin sanoen pystyä soittamaan vähintään yhtä varmasti kuin vakituinen sektio, joka on hitsaantunut vuosien aikana yhteen ja on jo harjoitellut ennen keikkalaisen tuloa. (Ei sinänsä, että valittaisin. Paineet ja niiden sietäminen kuuluvat muusikon elämään.)

Hotellihuoneet ovat aina ihan samanlaisia.

                        

Keikkaviikoista tekee erityisiä tietenkin se, ettei töiden välissä pääse kotiin. Toisaalta on vaivalloista, kun jokainen kahvikupponen täytyy käydä ostamassa jostain. Toisaalta olen opetellut ottamaan ilon irti siitä, että on ihan pakko syödä pelkkää ravintolaruokaa. Yritän syödä joka ilta eri maalaista, esimerkiksi tällä viikolla sain mm. meksikolaista katuruokaa ja kreikkalaista tsatsikimössöä. Yksinäinen hotellihuonekin voi olla uhka tai mahdollisuus. Ei tarvitse murehtia tiskaamisia tai pyykkäämisiä, mutta tylsyys voi iskeä iltaisin. Olenkin ruvennut pakkaamaan mukaani kuntosalivarusteet. Jos käy vähän hikoilemassa salilla jonain iltana, ei elämä mene keikkaviikollakaan pelkäksi työnteoksi.

Kun kirjoitan tätä, olen palannut kotiin tutun tietokoneen äärelle. Eilinen konsertti meni hyvin ja työviikko oli mielenkiintoinen ja hauska, joten mieli on hyvä. Täytyy kuitenkin sanoa, että kotisohva tuntuu harvoin niin ihanalta, kuin juuri nyt.