Itsenäinen täti-ihminen baletissa

Olen jo pitkään halunnut mennä katsomaan Aurinkobalettiin Jorma Uotisen koreografioimaa Ennen viimeisiä ajatuksia. (Kuten mainitsin parin viikon takaisessa postauksessa.) Viime viikolla huomasin, että jäljellä oli enää tasan yksi esitys, johon pääsisin. Aloin siis kysellä, lähtisikö joku seurakseni kyseiseen näytökseen. No, miestäni ei oikein kiinnosta nuo balettijutut, ja sitä paitsi hän oli ajatellut mennä salille. Ystävä toisensa jälkeen ilmoitti jo nähneensä teoksen, mutta suosittelivat kovasti. Lopulta minulla oli kaksi vaihtoehtoa: missata Ennen viimeisiä ajatuksia kokonaan, tai mennä katsomaan sitä yksin. Valitsin jälkimmäisen.

Olin hyvissä ajoin lunastamassa yhtä lippuani Manillateatterin kahviosta. Kieltämättä tunsin itseni vähän oudoksi linnuksi. Ihmiset olivat liikkeellä pareina ja ryhminä ja ottivat lasit viiniä hyvässä seurassa ennen näytöksen alkua. Istuin yhden pöydän nurkkaan ja räpelsin keskittyneesti kännykkääni. Teatterisaliin mentäessä huomasin onneksi penkkirivin, jossa istui jo monta naista kohteliaan välimatkan päässä toisistaan. Liityin sinkkunaisten riviin.

Kuva: Seilo Ristimäki

Yleisön tullessa sisään saliin tanssijat olivat jo paikoillaan lavalla. Kaksi näyttämön seinää oli kokonaan valkoisten ilmapallojen peitossa ja yksi oli vuorattu metallisen kiiltävällä kankaalla. Miestanssijoilla oli päällä puvunhousut ja kauluspaidat, naisilla oli yksinkertaiset paidat ja pitkät hameet. Tunnelmasta tuli mieleen hiljainen hetki juhlien jälkeen.

Käsiohjelmaan oli painettu Jorma Uotisen sanat: "Koreografina minua kiinnostaa se, mitä ei voi ennalta tietää. Se, mikä vain tanssimalla saadaan näkyväksi." Tässä aloitteleva blogisti törmääkin ongelmaan. Mitenköhän sitten kuvailisin sitä, mikä vain tanssimalla saadaan esille, mikä on sanojen ulottumattomissa? Ehkä on vain parasta kirjoittaa, että esitys oli kaunis. Tunnelma oli kaihoisa ja niin herkkä, että yleisössä ei tahtonut liikahtaakaan, ettei olisi vahingossa rikkonut sitä.

Kuva: Seilo Ristimäki

Intiimiä tunnelmaa varmasti lisäsi, että tanssijat pääsivät Manillateatterissa myös fyysisesti hyvin lähelle yleisöä. Näimme hikipisarat tanssijoiden otsalla ja kuulimme, kun sukka narahti vasten lattiaa piruetissa. Kuulimme tanssijoiden hengityksen. Tätä oli käytetty hyväksi koreografiassa, tanssijat hengähtivät välillä kuuluvasti yhtäaikaa. Mutta yleisössä myös pystyi huomaamaan, kun intensiivisen tanssin jälkeen tanssija oli hengästynyt, mikä tuntui mukavan inhimilliseltä.

Kuvittelin esityksen olevan ehkä puolivälissä, kun se loppuikin. Tunti oli vilahtanut älyttömän nopeasti. Tanssia katsellessa en edes ajatellut, olinko yksin vai seurassa, sillä ei ollut mitään merkitystä. Olin tyytyväinen, että olin lähtenyt.

Minua kiinnostaisi kuulla, käyvätkö muutkin usein katsomassa esityksiä yksin? Minkälaisia kokemuksia teillä on? Tuliko enemmän yksinäinen vai itsenäinen olo?