Tiistai-illan tyttöenergiaa

Blogin kirjoittamisessa on paljon hyviä puolia, taas ilmeni niistä yksi. Tiistaina mietin, että olisi hauska tehdä jotain kivaa tavallisen arkiviikon piristykseksi. Tulikin mieleeni, että nythän olisi loistava tilaisuus katsastaa Ellen Thesleffin näyttely Turun taidemuseossa, kuten olen täällä blogissa  uhonnut. Museossa kun on vielä sopivasti tarjolla opastettu kierros aina tiistaisin. Tunnin visiitti taidemuseoon suorastaan ylevöitti päivääni. En tiedä olisinko ilman blogikirjoittelua tullut ajatelleeksikaan tällaista mahdollisuutta.

Turun taidemuseo on myös rakennuksena vaikuttava.

Ohjattu kierros keskittyi (onneksi) Thesleffin näyttelyyn, mutta kävimme kuitenkin pikaisesti läpi myös museon omista teoksista koostuvan Sadan vuoden kuvia -näyttelyn. Opas kertoi, että Turun taidemuseo omistaa yli 6000 taideteosta, joita he pyrkivät tuomaan näyttelyihinsä. Näin ollen yksi taulu ei saa roikkua samalla seinällä vuosikausia. Jotkut taulut ovat kuitenkin niin rakkaita yleisölle, ettei niitä viedä koskaan pois näkyviltä. Yksi tällainen teos on Gallen-Kallelan Akka ja kissa. Ymmärrän kyllä miksi, teoksessa on jotakin hyvin sympaattista.

Ellen Thesleff -näyttely alkoi huoneesta, johon oli kerätty hänen kaikista myöhäisimpiä teoksiaan, jotka ovat erittäin värikylläisiä, valoisia ja melko abstrakteja maalauksia. Kuulemma niistä kaikista oli mahdollista löytää tarkastelemalla ihmishahmoja tai jotain muuta esittävää, mutta en minä ainakaan ihan kaikista löytänyt. Kronologian rikkovaan ratkaisuun oli päädytty, jotta korostuisi, miten erilaisia tyylejä ja tekniikoita Thesleff käytti uransa aikana. Oppaan mukaan Thesleff oli sanonut, että hän tahtoi ikuistaa jatkuvasti muuttuvan valon juuri oikealla sävyllä, mitä ei voinut saavuttaa käyttämällä aina samaa tekniikkaa. Näyttelyä kiertäessäni mietinkin moneen kertaan, että jos en olisi tiennyt, en olisi arvannut kaikkia teoksia saman taiteilijan töiksi.

Monipuolisen taiteilijan töistä minua viehätti ehkä eniten maalaukset, joista oli tunnistettavissa ihminen. Thesleff kuvasi mielellään siskojaan, joten näyttelyssä oli paljon maalauksia nuorista tytöistä. Minua miellytti, että nuoret naiset on kuvattu kerta toisensa jälkeen tyytyväisinä, itsevarmoina ja toimeliaina. Suosikkejani tyttömaalauksista olivat Khyra Elisbeth (1892), ja Kaiku (1891), kuten ilmeisesti kovin monen muunkin. Niinhän se usein on, että taiteilijoiden kuuluisimmat teokset ovat myös niitä parhaita.

Harmillisesti Thesleff-näyttelyssä ei saanut valokuvata. Ostin postikortteja, että saisin edes muutaman kuvan tänne blogiin raportoitavaksi. Eihän noista kuvista tietenkään välity oikeiden maalausten hienoudet, mutta ehkä niistä jotain suuntaa saa. Onneksi tykästyin juuri niihin suosituimpiin maalauksiin, niin löytyi edes noita kortteja.

Postikortissa Khyra Elisabeth

Khyra Elisabeth oli Ellen Thesleffin pikkusisko, maalauksen syntyvuonna vasta 12-vuotias. Oppaan mukaan maalaus voisi olla oppikirjaesimerkki suomalaisesta symbolismista. Minua kuitenkin viehätti ihan muut asiat tässä maalauksessa. Pikkunainen on niin viisaan ja seesteisen näköinen, toisaalta hän on elävästi lapsen oloinen. Ehkäpä mieleeni tuli vähän omat pikkusiskoni.

Postikortissa Kaiku

Kaiku-maalauksessa on paikan päällä nähtynä aivan mielettemön hehkuvat värit. Iltataivas suorastaan loistaa. Pidän kuvan tunnelmasta, siitä aistii kesäillan rauhan. Opas huomautti, että kuvan perspektiivi on aikakaudelleen epätyypillisen matala, mikä saa tyttöhahmon näyttämään voimakkaammalta. Olisikohan tässä aistittavissa varhaista feminismiä? Joka tapauksessa mielikuvassani tytöllä on homma hallussa eikä hän pelkää huutaa omalla äänellään.

Postikortissa Maisema Kangasalalta, 1912

Thesleffillä oli kuulemma kaksi suosikkipaikkaa maailmassa. Toinen oli Firenze, toinen perheen maatila Muroleessa Hämeessä. Useissa hänen maalauksissaan on havaittavissa toistuvasti samoja maisemia, jotka on tietenkin kuvattu varsin eri lailla. Esimerkiksi tuo huomiotaherättävän muotoinen puu, joka on Maisema Kangasalalta -maalauksen keskiössä, löytyy monista muistakin hänen teoksistaan. Minusta on sympaattista, että Thesleff maalasi kerta toisensa jälkeen maisemia, joita hän rakasti. Niin minäkin tekisin, jos osaisin maalata.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta kera tätimäisen paheksunnan

Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta näyttää ulospäin kirjalta, johon voisin rakastua. Kannen kuva vie ajatukset amerikkalaiseen pikkukaupunkiin ja takakannen teksti hehkuttaa rakkaustarinaa ja murhamysteeriä. Paksu kirja vaikuttaa siltä, että sitä voisi ahmia pelkäämättä tarinan loppumista. Korkeat odotukseni täyttyivät kuitenkin vain osittain.

Kirjaa lukiessa käy nopeasti selväksi, että kysymys on hyvin viihteellisestä teoksesta. Mikäs siinä, viihtyminenhän on kivaa, eikä sen tarvitse tarkoittaa huonoa kirjallisuutta. Huvitti vain, kun kirjan päähenkilö, nuori menestyskirjailija Marcus Goldman, niin kiihkeästi paheksuu viihdekirjallisuutta ja kustannusteollisuutta. Hän tahtoo itse tuottaa vain taiteellisesti kestävää, syväluotaavaa kirjallisuutta. Kirjassa myös siteerataan pariin otteeseen Goldmanin oppi-isän Harry Quebertin teosta, joka on olevinaan amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko. Aikamoiselta lässytykseltä vaikuttaa. Dicker ei ole ehkä yhtä kunnianhimoinen kirjoittaja, kuin hänen luomansa hahmot.

Kirjan keskiössä on romanssi, joka esitetään kauniina Romeo ja Julia -tyyppisenä rakkaustarinana. Osapuolina ovat 34-vuotias kirjailija ja 15-vuotias tyttö. Ongelmani lukiessa oli, että vaikka kuinka vakuutellaan, että tyttö oli rakastunut mieheen, en voi pitää tuollaista suhdetta hyväksyttävänä. Rakkaus ei mielestäni muuta sitä, mikä suhteessa on ongelmana. Se, mitä seurustelu tai rakkaus tarkoittaa teini-ikäiselle pitäisi olla ihan eri, kuin aikuiselle. Ymmärrän, että kysymys on fiktiosta, mutta en vain pysty näkemään lapsen ja aikuisen suhdetta kauniina. Harmi, koska lukeminen olisi ollut paljon antoisampaa, jos olisin pystynyt eläytymään rakkaustarinaan.

Onneksi kirjassa oli muitakin puolia kuin epäsuhtainen rakkaustarina. Murhamysteerin osuus oli paljon mielenkiintoisempaa luettavaa ja tarjosi hyviä yllätyksiä useaan otteeseen. Kun tarinassa keskityttiin vanhan mysteerin penkomiseen, minulla oli vaikeuksi laskea kirjaa käsistäni. Kirjan rakenne oli tavallaan erittäin monimutkainen, oli tarinaa tarinan sisällä, lainauksia monista eri kuvitteellisista kirjoista, kirjeenvaihtoa, takaumia - kaikki keinot käytössä. Silti lukija, tai ainakin tämä täti, pysyi helposti kärryillä.

Tarinan henkilöhahmot jäivät aika pinnallisiksi. Tuntui, että jokaista hahmoa määritti yksi piirre: joku oli ahne, toinen komentelevainen ja kolmas suorapuheinen. Tavallaan tämä kaksiuloitteisuus kuitenkin sopi murhamysteerin selvittelyyn. Hahmot tuntuivat ennelta-arvattavilta, joten oli helppo rakennella teorioita päässään. Osaisinkin hyvin kuvitella kirjan tarinan elokuvana, vähän Neiti Marplen tyyliin.

Mitäs mieltä olette, voiko kirjan fiktiivisessä maailmassa hyväksyä asioita, mitä ei tosielämässä suvaitsisi?  Pääsittekö tunnelmaan lukiessanne tätä kirjaa?

Keikkaelämää

Tällä viikolla sain vaihtelua elämääni, kun kävin keikkalaisena ihan toisella puolella Suomea. Mikäs sen mukavampaa!

Sinfoniaorkestereilla tulee välillä vastaan tilanteita, jossa tarvitaan enemmän soittajia, kun talon palkkalistoilta löytyy. Joissain teoksissa voi esimerkiksi olla vaikka kahdeksan kakkosviulustemmaa, kun orkesterissa on soittajia vain kuusi, tai harpisteja voidaan tarvita kaksi, kun vakituisia on hyvä jos yhtäkään. Joskus tietysti tarvitaan ihan tavallista sairausloman sijaista. Tällaisissa tilanteissa turvaudutaan tilapäisiin keikkalaisiin. Kuten Kulttuuritätiin.

Pakattaessa on oltava hyvä lista.

Orkesterit eivät solmi keikkalaisten kanssa varsinaista työsopimusta, vaan keikkalaiset ovat tilapäisinä työntekijöinä tuntipalkalla. Jos tällainen keikkalainen matkustaa toisesta kaupungista, orkesterin tulee maksaa hänelle matkat keikkakaupunkiin, majoitus hotellissa sekä päivärahat. Järjestely on ainakin lyhyellä tähtäimellä hyvä molemmille osapuolille. Orkesterin ei tarvitse palkata uutta työntekijää, mikä ymmärtääkseni olisi sekä kallista että hankalaa. Keikkalainen taas saa usein työstään vähän enemmän rahaa käteen, kuin mitä kuukausipalkalla saisi. Ja hotellimajoituksen, mikä on kivaa.

Ilahdun aina kovin kun minua pyydetään johonkin keikalle. On mukavaa lähteä vähän kuin turistiksi toiseen kaupunkiin. Keikoilla myös pääsee soittamaan erilaisissa orkestereissa ja ottamaan erilaisia rooleja eri sektioissa. Jos on soittanut paljon suurissa orkestereissa, on virkistävää, miten paljon vastuuta joka soittajalla on pienissä sinfonietta-orkestereissa. Jos taas pääsee pitkästä aikaa täysikokoiseen orkesteriin, on ihan mahtavaa, kun tuoli alkaa täristä äänimassan voimasta. Keikalla tietenkin tutustuu uusiin kivoihin työkavereihin. Koska muusikkopiirit ovat hyvin pienet, keikalla pääsee myös lähes aina näkemään vanhoja opiskelukavereita tai musiikkileirituttuja.

On keikkailu toisaalta raskastakin ja haastavaa. Keikkalaisella on töissä koko ajan näytön paikka. Jos keikkalaisesta ei pidetä syystä tai toisesta, häntä ei pyydetä uudelleen. Täytyy soittaa vakuuttavasti ja myös osoittaa olevansa kiva työkaveri. Jos keikkalainen virittää soitintaan ärsyttävän kovaa tai vaikuttaa epäilyttävästi tosikolta, voi aina seuraavalla kerralla pyytää jotakin toista. Tarjokkaita kyllä riittää. Usein rahapulaiset orkesterit säästävät siten, että pyytävät keikkalaiset töihin viikon toisesta harjoituspäivästä alkaen. Täytyisi toisin sanoen pystyä soittamaan vähintään yhtä varmasti kuin vakituinen sektio, joka on hitsaantunut vuosien aikana yhteen ja on jo harjoitellut ennen keikkalaisen tuloa. (Ei sinänsä, että valittaisin. Paineet ja niiden sietäminen kuuluvat muusikon elämään.)

Hotellihuoneet ovat aina ihan samanlaisia.

                        

Keikkaviikoista tekee erityisiä tietenkin se, ettei töiden välissä pääse kotiin. Toisaalta on vaivalloista, kun jokainen kahvikupponen täytyy käydä ostamassa jostain. Toisaalta olen opetellut ottamaan ilon irti siitä, että on ihan pakko syödä pelkkää ravintolaruokaa. Yritän syödä joka ilta eri maalaista, esimerkiksi tällä viikolla sain mm. meksikolaista katuruokaa ja kreikkalaista tsatsikimössöä. Yksinäinen hotellihuonekin voi olla uhka tai mahdollisuus. Ei tarvitse murehtia tiskaamisia tai pyykkäämisiä, mutta tylsyys voi iskeä iltaisin. Olenkin ruvennut pakkaamaan mukaani kuntosalivarusteet. Jos käy vähän hikoilemassa salilla jonain iltana, ei elämä mene keikkaviikollakaan pelkäksi työnteoksi.

Kun kirjoitan tätä, olen palannut kotiin tutun tietokoneen äärelle. Eilinen konsertti meni hyvin ja työviikko oli mielenkiintoinen ja hauska, joten mieli on hyvä. Täytyy kuitenkin sanoa, että kotisohva tuntuu harvoin niin ihanalta, kuin juuri nyt.