keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Totuus Harry Quebertin tapauksesta kera tätimäisen paheksunnan

Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta näyttää ulospäin kirjalta, johon voisin rakastua. Kannen kuva vie ajatukset amerikkalaiseen pikkukaupunkiin ja takakannen teksti hehkuttaa rakkaustarinaa ja murhamysteeriä. Paksu kirja vaikuttaa siltä, että sitä voisi ahmia pelkäämättä tarinan loppumista. Korkeat odotukseni täyttyivät kuitenkin vain osittain.



Kirjaa lukiessa käy nopeasti selväksi, että kysymys on hyvin viihteellisestä teoksesta. Mikäs siinä, viihtyminenhän on kivaa, eikä sen tarvitse tarkoittaa huonoa kirjallisuutta. Huvitti vain, kun kirjan päähenkilö, nuori menestyskirjailija Marcus Goldman, niin kiihkeästi paheksuu viihdekirjallisuutta ja kustannusteollisuutta. Hän tahtoo itse tuottaa vain taiteellisesti kestävää, syväluotaavaa kirjallisuutta. Kirjassa myös siteerataan pariin otteeseen Goldmanin oppi-isän Harry Quebertin teosta, joka on olevinaan amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko. Aikamoiselta lässytykseltä vaikuttaa. Dicker ei ole ehkä yhtä kunnianhimoinen kirjoittaja, kuin hänen luomansa hahmot.

Kirjan keskiössä on romanssi, joka esitetään kauniina Romeo ja Julia -tyyppisenä rakkaustarinana. Osapuolina ovat 34-vuotias kirjailija ja 15-vuotias tyttö. Ongelmani lukiessa oli, että vaikka kuinka vakuutellaan, että tyttö oli rakastunut mieheen, en voi pitää tuollaista suhdetta hyväksyttävänä. Rakkaus ei mielestäni muuta sitä, mikä suhteessa on ongelmana. Se, mitä seurustelu tai rakkaus tarkoittaa teini-ikäiselle pitäisi olla ihan eri, kuin aikuiselle. Ymmärrän, että kysymys on fiktiosta, mutta en vain pysty näkemään lapsen ja aikuisen suhdetta kauniina. Harmi, koska lukeminen olisi ollut paljon antoisampaa, jos olisin pystynyt eläytymään rakkaustarinaan.

Onneksi kirjassa oli muitakin puolia kuin epäsuhtainen rakkaustarina. Murhamysteerin osuus oli paljon mielenkiintoisempaa luettavaa ja tarjosi hyviä yllätyksiä useaan otteeseen. Kun tarinassa keskityttiin vanhan mysteerin penkomiseen, minulla oli vaikeuksi laskea kirjaa käsistäni. Kirjan rakenne oli tavallaan erittäin monimutkainen, oli tarinaa tarinan sisällä, lainauksia monista eri kuvitteellisista kirjoista, kirjeenvaihtoa, takaumia - kaikki keinot käytössä. Silti lukija, tai ainakin tämä täti, pysyi helposti kärryillä.

Tarinan henkilöhahmot jäivät aika pinnallisiksi. Tuntui, että jokaista hahmoa määritti yksi piirre: joku oli ahne, toinen komentelevainen ja kolmas suorapuheinen. Tavallaan tämä kaksiuloitteisuus kuitenkin sopi murhamysteerin selvittelyyn. Hahmot tuntuivat ennelta-arvattavilta, joten oli helppo rakennella teorioita päässään. Osaisinkin hyvin kuvitella kirjan tarinan elokuvana, vähän Neiti Marplen tyyliin.

Mitäs mieltä olette, voiko kirjan fiktiivisessä maailmassa hyväksyä asioita, mitä ei tosielämässä suvaitsisi?  Pääsittekö tunnelmaan lukiessanne tätä kirjaa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti