Tosielämän Idols

Muusikon työrytmi ei usein ole se kaikista käytännöllisin. Työt ja muut kiireet ilmaantuvat usein yhtäaikaa ryppäissä, niin että kiirettä piisaa ja saa soittaa kätensä kipeiksi. Välillä on taas viikkoja, jolloin toivoisi edes jotakin järkevää tekemistä ilmaantuvaksi. Nyt on ollut muutama sellainen kiireviikko, että blogikin on joutunut jäämään taka-alalle. Yhden syyn tähän tämänkertaiseen kiireeseen saattaa joku näppärä päätellä postauksen aiheesta, joka on koesoitto.

Kun sinfoniaorkesteriin tarvitaan uutta vakituista soittajaa, järjestetään aina koesoitto. Orkesterimuusikoilla ei siis ole työhaastatteluja, eikä vakituista työpaikkaa voi saada esimerkiksi suhteilla. Myöskään vaikka olisi tehnyt pitkään samaa sijaisuutta, ei voi noin vain tulla vakinaistetuksi. Koesoiton voittaminen on ainut keino saada virka. Moneen orkesteriin täytyy myös suorittaa ns. avustajakoesoitto, jos mielii niihin mahdolliseksi keikkalaiseksi tai sijaiseksi.

Koesoitoissa soitetaan yleensä oman soittimen tunnetuimpia konserttoja. Viluistit esimerkiksi harjoittelevat koesoittoa varten suosikkiaan Mozartin lukuisista konsertoista sekä yhtä romanttista konserttoa, kuten Sibeliusta tai Tshaikovskya. Monella freelance-soittajalla onkin jatkuvasti tietty koesoitto-ohjelma (lähes) esitysvalmiina. Konserttojen lisäksi orkesteri lähettää orkesteripaikkoja kaikille koesoittoon osallistuville pari viikkoa ennen h-hetkeä. Ne ovat siis otteita oman soittimen orkesteristemmoista, jotka ovat erityisen hankalia tai muuten paljastavia. Koesoitossa halutaan näin varmistaa, että kokelas selviytyy hankalistakin stemmoista, jos tulee valituksi. Orkesteripaikoilla saatetaan myös taktikoda. Jotkut orkesterit saattavat lähettää 50 sivua huippuvaikeaa soitettavaa karsiakseen tulijoita jo etukäteen. Jos orkesteriin halutaan joku tuttu soittaja, saatetaan valita sellaisia paikkoja, joita hänen tiedetään osaavan.

Koesoittopäivän aluksi järjestetään arvonta, jossa käy ilmi, missä järjestyksessä kokelaat pääsevät lavalle. (Niissä koesoitoissa, mihin olen itse osallistunut on ollut yleensä noin kymmenestä kahteenkymmeneen osallistujaa, mutta olen kuullut kauhutarinoita jopa 120 henkilön koesoitoista.) Koska koesoitto alkaa aikalailla heti arvonnan jälkeen, on kaikkien koesoittajien oltava jo tässä vaiheessa valmiina esiintymään. Toivoisin aina saavani arvonnassa numeron kaksi, jotta pääsisin pian lavalle jännittämästä, mutta saisin silti hetken orientoitua ensin. Usein arvonnassa nimittäin myös kerrotaan, mitä teoksia tai orkesteripaikkoja ensimmäisellä kierroksella halutaan kuulla. Murphyn lakien mukaan olen tietenkin aika usein saanut olla ihan viimeinen...

Koesoiton ensimmäinen kierros soitetaan nykyaikana aina anonyymisti sermin tai verhon takaa. Ideana tässä on tietenkin, ettei raati voi suosia omia kavereitaan, vaan valinnat tehdään puhtaasti soiton perusteella. Käytännössä tietysti tuttujen ihmisten soittotyylejä saattaa silti tunnistaa sermin takaakin. Joka tapauksessa salaisuuden säilyttämiseen pyritään, joten lavalla puhuminen on hyvin kiellettyä. Kaikille koesoittajille puhutaan englantia, jos mukana on yksikin ulkomaalainen. (Yleensä on, musiikki kun ylittää kätevästi kielirajat.) Yleensä ensimmäisellä kierroksella soitetaan konserttoa alusta alkaen, kunnes raati keskeyttää. Tämän jälkeen he saattavat vielä haluta kuulla konserton kadenssin ja/tai jonkun orkesteripaikan. Luonnollisesti kiinnostavilta kokelailta halutaan kuulla enemmän, joten hyvin lyhyestä koesoitosta voi päätellä jo jotakin.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen raati pitää palaverin ja valitsee yleensä kolme tai neljä soittajaa seuraavalle kierrokselle. Sitten he pitävät rauhallisen kahvitauon antaen osallistujien kärvistellä vielä sen aikaa. (Pientä katkeruutta voi olla ilmassa näin kirjoittajan puolelta...) Suurimmalle osalle koesoittajista päivän koitokset loppuvat, kun orkesterin edustaja ilmoittaa, ketkä ovat päässeet jatkoon. Pettyneitä ilmeitä näkyy tässä vaiheessa paljon, sillä kaikki osallistujat ovat nähneet suuren vaivan harjoitellessaan  koesoittoa varten. Monet ovat myös käyttäneet paljon rahaa soittotunteihin sekä matkustamiseen koesoittopaikkakunnalle. Taso koesoitoissa on aina siinä mielessä kova, että kaikki osallistujat ovat pitkälle koulutettuja ammattilaisia. Joskus lähtö voi tulla pientenkin ajatusvirheiden takia, kun raadin on pakko karsia ehdokkaita. 

Soittajille, jotka saavat tietää päässeensä toiselle kierrokselle tulee tässä vaiheessa kiire, sillä koesoitto jatkuu taas heti tulosten selvittyä. Toisella kierroksella soitetaan yleensä orkesteripaikkoja. Toisen kierroksen jälkeen pudotetaan taas soittajia ja jatketaan kolmannella. Viimeisellä kierroksella tahdotaan joskus kuulla solistista soittoa romanttisen konserton muodossa, usein tosin kysytään vain lisää orkesteripaikkoja. Joskus orkesterin kapellimestari saattaa tulla johtamaan koesoittajia, tai joskus orkesterin muusikot kokeilevat soittaa kamarimusiikkia yhdessä koesoittajan kanssa. Viimeistään tässä vaiheessa on myös luovuttu sermistä, tokihan raati sentään tahtoo nähdä, kenet he valitsevat työkaverikseen.

Koesoiton lopuksi valitaan yleensä koesoiton voittaja, jolle tarjotaan paikkaa orkesterissa. Usein tosin käy myös niin, että raati ei tahdo ottaa hakijoista ketään. Silloin koesoiton voittajalle saatetaan tarjota määräaikaista sijaisuutta sillä paikalla, mitä hän oli hakenut. Viran saamisessa sijaisuudesta ei tosin ole hyötyä, sillä koesoitto järjestetään tällaisessa tapauksessa uudelleen. Jos koesoitosta löytyy raadille kelpaava voittaja, on hänellä vielä edessään yleensä ainakin neljän kuukauden koeaika orkesterissa. Musiikkimaailmassa on melko tavallista, että koeajat eivät mene läpi, joten koesoiton voittaminenkaan ei vielä ihan varmasti takaa vakituista työpaikkaa. Orkestereilla on tässä syynsä, lähinnä kai se, että jos antaa soittajalle vakituisen viran, siitä on lähes mahdotonta enää erottaa ketään. Hyviä työttömiä muusikoita on myös tarjolla todella paljon ympäri maailmaa, joten ruoho näyttää helposti vihreämmältä aidan toisella puolella.

Usein toistelemme ystävieni kanssa, että koesoitto on kohtuuttoman raadollinen ja monella tapaa epäreilu tapa hoitaa orkestereiden rekrytointi. Koesoittotilanne luo sellaista jännitystä ja painetta, että tavallisessa orkesterityössä ei joudu sellaista kohtaamaan. On todella kova paikka mennä soittamaan kollegoiden eteen, jotka ovat paikalla arvostelemassa ja laittamassa paremmuusjärjestykseen. Usein koesoittoon osallistuu sellainen soittaja, joka on tehnyt sijaisuutta haettavalla paikalla vuosikausia. Koska tällainen sijainen tekee raskasta orkesterityötä, hänellä ei ole samanlaista mahdollisuutta harjoitella koesoittoa varten, kun esimerkiksi alan opiskelijalla. Niinpä paikkaa menestyksekkäästi hoitaneet sijaiset kovin usein menettävät työnsä koesoitoissa.

Toisaalta kaikista koesoiton epäkohdista huolimatta, en oikein keksi sille parempaakaan tapaa. Tokihan soittotaidon on oltava ratkaisevassa asemassa, kun palkataan orkesterisoittajaa. Ei kai tässä auta kun parin päivän kuluttua ottaa soitin kauniiseen käteen ja alkaa hinkkaamaan koesoitto-ohjelmaa... Jos jollakulla heräsi tätä lukiessa ideoita, niin kertokaa ihmessä kommenteissa! ;)

Onko pakko huitoa?

Taitaa olla niin, että orkesterimuusikon ammatti ei ole kovin tavallinen uravalinta. Itsestäni se tuntuu tietenkin ihan normaalilta ja arkiselta, mutta varsinkin uusissa tuttavuuksissa työni herättää usein uteliaisuutta. Yksi kysymys, johon olen vastannut monta kertaa on, että mitä se kapellimestari oikein siellä orkesterin edessä huitoo? Onko sillä oikeasti jotakin väliä, miten hän lyö ilmaan? Ajattelin, että voisin kirjoittaa tänne omia käsityksiäni kapellimestarin työstä. Olenhan elämäni varrella tuijottanut kapellimestareita ihan lähietäisyydeltä melkoisen monta tuntia.

Sinfoniaorkesterissa on pienimmilläänkin useita kymmeniä soittajia, parhaimmillaan heitä voi olla yli sata. Suuren joukon on vaikea sovittaa soittojaan niin, että ihan jokainen yksilö on täsmälleen samassa rytmissä kaikkien muiden kanssa. Lisäksi orkesteri joutuu pakostakin levittäytymään laajalle alueelle, jotta kaikki mahtuvat soittamaan. Matkaa esimerkiksi 1.viulun takapultin ja tuuban välille voi tulla kymmeniä metrejä. Ääniaallot voivat kiertää ihmeellisiä mutkia ja kaikureittejä ja saapua orkesterin toiselle laidalle myöhässä. Kapellimestaria siis tarvitaan näyttämään yksiselitteisesti, missä mennään. Kun jokainen soittaja on täsmälleen yhdessä kapellimestarin kanssa, kaikki ovat (ainakin teoriassa) yhdessä.

Kuva: hikingartist.com

 Kapellimestari auttaa soittajia monin tavoin. Hän lyö kaavaa, jossa tahdin jokainen isku menee määrättyyn suuntaansa. Tahdin ensimmäinen isku menee aina alas ja viimeinen ylös. Jos siis vaikka sattuisi käymään niin hassusti, että joku nimeltämainitsematon soittaja ei olisi ihan varma, laskiko vahingossa kolmeen, kun piti laskea kahteen, lyöntikaavasta voi aina tarkistaa tilanteen. Kapellimestari myös näyttää tärkeät sisääntulot, eli milloin avainsoittajan pitää aloittaa soittamaan. Tämäkin helpottaa, jos on vaikka pitänyt laskea kymmeniä tahteja taukoa ja on epävarma olo. Kapellimestari kuulee paikalleen orkesterin keskelle, jos joku soitinryhmä soittaa liian lujaa tai liian hiljaa, ja näyttää merkin asian korjaamiseksi.

Kapellimestarille kuuluu sekä valta että vastuu soittettavien teosten taiteellisesta tulkinnasta. Harjoitusviikon aikana hän kertoo orkesterille niin sanoin kuin lyönnilläänkin, miten hän haluaa toteuttaa soitettavan teoksen. Usein asiantuntevien ammattimuusikoiden joukosta löytyisi myös eriäviä mielipiteitä, mutta kapellimestari on tulkinta-asioissa melkolailla diktaattorin asemassa. Orkesterietikettiin ei kuulu väittää vastaan kapellimestarille, vaikka tietysti rakentavia ehdotuksia saa esittää. Kapellimestarin kokonaiskuvan soitettavasta teoksesta on oltava niin kattava, että kaikkiin mahdollisiin tulkintakysymyksiin löytyy vastaus. ("Soitanko tahdin 125 kolmannen äänen keskipitkäksi vai täyspitkäksi?") Tietenkin jos sitten käykin niin, ettei yleisö tai kriitikko pidä teoksesta kun se esitetään, on myös hyvin selvää, kenen näkemyksestä on kysymys.

Harjoitusviikon aikana kapellimestari päättää, mitä, milloin ja miten harjoitellaan. Hänen vastuullaan on, että kaikki esitettävät teokset tulevat hyvään esityskuntoon sovittujen työaikojen puitteissa. Orkesterien ylikapellimestareilla on myös pitkäjänteisiä suunnitelmia, miten he haluavat kehittää omaa orkesteriaan. Tässä mielessä kapellimestarin työ muistuttaa vähän vaikka valmentajan tehtävää.

Kuten tästä kirjoituksesta varmasti alkaa käydä ilmi, minusta kapellimestarin työ vaikuttaa hyvin vaativalta. Itse en ikimaailmassa pystyisi siihen. Oma kapellimestariurani kilpistyisi varmasti jo siihen, että toisella kädellä pitää osata lyödä selvästi ja toisella kädellä pitäisi yhtäaikaa pystyä viestimään herkkiä nyansseja. Voisi myös olla kova paikka astua vaikka viidenkymmenen tuijottavan silmäparin eteen ja alkaa julistaa omia näkemyksiään. Kapellimestarin työ mahtaa myös olla välillä yksinäistä. Kapellimestarit matkustavat aina viikoksi johtamaan orkesteria, he eivät oikein kuulu työporukkaan missään. No, toki ylikapellimestarit oppivat tuntemaan omia orkestereitaan jossain määrin. Yleensä kapellimestarit kuitenkin viettävät kahvi- ja ruokatunnit omissa oloissaan, kun rivimuusikot istuskelevat orkesterilämpiössä. Kieltämättä tauoilla aika usein vertaillaan kyseisen viikon kapellimestaria muihin. Kuten kaikilla johtajilla, täytyy kapellimestareillakin varmasti olla aika paksu nahka.

Milloin kapellimestari on sitten erityisen hyvä? Yleensä kaikista arvostetuimmat maestrot ovat karismaattisia tyyppejä. Heillä on kyky innostaa soittajia olemuksellaan ja viestinnällään. Parhaimmillaan kapellimestari pystyy saamaan koko orkesterin yhteisen tunnetilan valtaan, jolloin musiikki ikään kuin luodaan uudestaan siinä hetkessä. Silloin syntyy niitä konsertteja, jotka sykähdyttävät kaikkia läsnäolijoita. Ja nehän taas ovat ihan parasta, mitä on.