Ahdistusta ja uusia tuulia

Turun filharmonisella orkesterilla oli tällä viikolla mielenkiintoinen konserttiohjelma. Orkesteri esitti Stravinskyn Satakielen laulun, Ravelin La Valsen sekä Bernsteinin 2. sinfonian "The Age of Anxiety". Konsertin kiinnostavuutta lisäsi vielä, että Bernsteinin sinfonian aikana konserttitalon seinään heijastettiin Alexander Polzinin maalaussarja samaisesta Age of Anxiety -teemasta. Pakkohan tämä oli käydä kokemassa!

Ravel

Konsertin alkupuoli mentiin vielä ihan perinteiseen tyyliin ilman maalauksia. Ensimmäisenä kuultu Stravinskyn Satakielen laulu sopi kuitenkin ahdistusteemaan loistavasti. Teoksessa haettiin selvästi musiikillisen ilmaisun ääripäitä, kirkuvan kovia ja korkeita hetkiä seurasi intensiivinen hiljaisuus. Orkesterista etsittiin tukahdutettuja sävyjä muun muassa sordinoiden, puupuhaltimien fluttereiden ja jousiston sul ponti cello -soiton avulla. Sointumaailma oli rikkaan impressionistinen.

Ravelin La Valse oli hyvä pari Stravinskylle. Toisaalta teoksen harmoniat tuntuivat samalla tavalla impressionistisilta. Toisaalta La Valsen rakenteesta oli raikkaiden sointujen takaa kuultavissa perinteinen letkeä wienervalssi. Sellainen, jota mahakkaat sedät soittavat uutena vuonna. Tunnelma oli siis jossain määrin rentoutuneempi kuin Stravinskyssä, vaikka kyllä Ravelilta hurjuuttakin löytyi. 

Väliajan jälkeen päästiin itse asiaan, kun vuorossa oli Bernsteinin sinfonia ja Polzinin maalaukset. The Age of Anxiety on W.H. Audenin pitkä runo, josta molemmat herrat ovat tahoillaan inspiroituneet. Tfo:n käsiohjelmassa oli tällainen lainaus runosta: 

We would rather be ruined than changed
We would rather die in our dread
Than climb the cross of the present
And let our illusions die”

Bernstein

Bernsteinin musiikki kuulosti teemaansa nähden yllättävän rauhalliselta. Ahdistus ilmeni enemmänkin synkkänä kohtalokkuutena, kuin hälinänä tai kiireenä. Konsertin alkupuolen mutkikkaiden sointujen tilalla oli nyt juurevia, yksinkertaisia sointuja ja unisono-soittoa. Rytmikäs ja minimalistinen musiikki ahdistuneella vivahteella toi jopa jossain kohtaa mieleeni ikisuosikkini Shostakovitshin.

Polzinin maalauksista oli tehty mediateos, jossa maalaukset hiljalleen muodostuivat ja hajosivat ja muuttuivat uusiksi maalauksiksi. Seinälle muodostui monia ihmishahmoja, jotka näyttivät tuijottavan tyhjillä silmillä kaukaisuuteen. Välillä teosten vaihtuessa olin näkevinäni veripisaroita. Varsin vaikuttavaa, ainakin minua melkein rupesi pelottamaan.

En ole ennen ollut tämän tyyppisessä konsertissa, jossa katsellaan kuvia orkesterin soittaessa. Hetkittäin minusta tuntui, etten pystynyt keskittymään musiikkiin yhtä paljon, kuin ihan perinteisessä konsertissa. Huomasin myös välillä tuijottavani soittavaa orkesteria vanhasta tottumuksesta unohtaen maalaukset. Koska Polzin on tehnyt maalaussarjansa itsenäiseksi teokseksi, eikä Bernsteinin sinfonian kuvitukseksi, maalauksien ja musiikin tunnelmat eivät ihan joka hetki kohdanneet. Toisaalta kun sitten sattui oikea maalaus oikeaan hetkeen sinfoniassa, vaikutus oli suurempi, kuin osiensa summa.

Konsertti oli mielestäni kokonaisuudessaan hieno. Teokset muodostivat selkeästi temaattisen kokonaisuuden ja orkesteri soitti todella hyvin ja hienolla intensiteetillä. 

Joskus kuulee syytöksen, että sinfoniaorkesterit ovat vain museoita, joissa soitetaan satoja vuosia vanhaa musiikkia, jolla ei ole enää yhteyttä nykypäivään. Orkestereilla onkin nykyisin kova tahto uudistua ja houkutella uutta yleisöä. The Age of Anxiety on mielestäni malliesimerkki konserttikonseptin uudistamisesta. Varmasti ahdistuksen aika on nykypäivänäkin ajankohtainen teema, vaikka konsertin musiikki ei ihan modernia olekaan. Erityisesti on hienoa, että uusia ideoita voidaan toteuttaa tinkimättä taiteellisesta tasosta. Uutta sisältöä konsertteihin hakiessa onkin varmasti hyvä idea tutkia, mitä muilla taiteenlajeilla voisi olla annettavaa. Uskoisin, että se on hedelmällisempi tie, kuin vaikka oman taiteen viihteellistäminen.