Kävimme eilen mieheni kanssa katsomassa paljon kehutun Birdman-elokuvan. Emme tienneet etukäteen leffasta juuri mitään. Olimme nähneet mainoksen telkkarista, jonka perusteella päätimme, että Birdman on vähintäänkin kiinnostava. Olimme liikkellä avoimin mielin, mikä oli varmasti hyvä ratkaisu. (Tosin, milloin avoin mieli nyt huono olisikaan?)
Alejandro G. Iñárritun ohjaama Birdman kertoo Riggan Thomson -nimisestä näyttelijästä (Michael Keaton). Thomson on tehnyt uran Hollywoodissa 90-luvulla esittämällä lukuisissa leffoissa Birdman-supersankaria. Nyt hän on sovittanut näytelmäksi Broadwaylle Raymond Carverin novellin, jonka hän myös ohjaa ja jossa näyttelee pääosaa. Tämä on hänen mahdollisuutensa luoda uudestaan jo nuutumaan päässyt uransa ja saada arvostusta taiteilijana. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat ajalle viimeisistä kenraaliharjoituksista ensi-iltaan.
Riggan Thomson on erittäin hermostunut ja sekava ennen tärkeää ensi-iltaansa. Hän käy jatkuvasti keskusteluja päänsä sisäisen äänen kanssa ja kuvittelee pystyvänsä liikuttamaan esineitä ajatuksen voimalla. Myös elokuvan muut hahmot tuntuvat olevan kukin omalla tavallaan ihan pihalla. Riggan Thomsonin stressiä lisää muun muassa hänen teiniangstaava tyttärensä (Emma Stone) sekä pitelemätön vastanäyttelijä (vanha suosikkini Edward Norton), joka tahtoisi tehdä lavalla kaiken ihan oikeasti.
Vaikka kaikki hahmot painivat omien ongelmiensa kanssa ja saattoivat aiheuttaa harmia toisilleen, he näyttäytyivät sympaattisina ja ymmärrettävinä elokuvan katsojalle. Tästä on varmasti kiitettävä loistavia näyttelijöitä.
Birdmanin tunnelma oli yhtä sekava ja hektinen, kuin Riggan Thomsonin sielunmaisemakin. Kohtaukset etenivät välillä niin intensiivisesti, että huolestuin vähän, jaksanko sellaista tahtia elokuvan loppuun saakka. Onneksi rauhallisempiakin hetkiä tuli, ettei tullut väsähdystä. Levotonta tunnelmaa välittivät loistavasti soudtrackin jazz-henkiset rummut, jotka soivat melkein jatkuvasti. Muutaman kerran myös nähtiin mies soittamassa näitä rumpuja, välillä kadunkulmassa, välillä teatterin käytävillä. Vain kun tarinassa mentiin mielikuvitusmaailmaan, joko teatterissa tai Rigganin pään sisällä, musiikki muuttui romanttiseksi. (Kappale oli joku tosi tuttu, olen varmaan soittanut sitä. En saanut kuitenkaan millään kaivettua muististani, mikä se oli. Tshaikovskyä ehkä?)
Birdman oli kokonaisuudessaan ilahduttavan outo. Joskus omituiset elokuvat voivat olla vaikeita katsoa, jos tulee olo, ettei ole yhtään mukana tapahtumissa. Birdman oli kuitenkin hauska, ja sen omituisuudet sopivat hyvin sen omaan maailmaan. Elokuva oli täynnä yksityiskohtia, joita ei eritysemmin alleviivattu, mutta oli ilo bongailla. Luulen, että toisella katselukerralla näitä huomaisi vielä paljon enemmän. Oikeastaan tunnelman tragikoomista hulluutta on todella vaikea kuvata, se täytynee kokea itse.
Mielenkiinnolla seuraan nyt, miten Birdmanin käy tämäniltaisessa Bafta-gaalassa ja lähestyvässä Oscar-gaalassa. Se on ainakin kahminut paljon ehdokkuuksia, esimerkiksi molemmissa parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen ehdokkuuden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti