Viime viikolla silmiini osui kaksi eri nettiartikkelia, joissa molemmissa sanottiin jotenkin näin: "Esiintymisjännitys on yllättävän yleistä jopa ammattimuusikoiden keskuudessa, vaikka siitä ei paljon puhuta". Toinen artikkeli oli Yle uutisten , toinen taisi olla joku epämääräinen Facebook-linkki. Minun korvaani kuulosti omituiselta, että jännitys olisi muka jonkinlainen tabu. Tunnen varmasti satoja ammattimuusikoita, enkä ole koskaan törmännyt siihen, etteikö jännityksestä voisi puhua. Olen myös siinä käsityksessä, että ihan kaikki jännittävät esiintymistä ainakin joskus. Jännittäminen ei varmasti vähennä kenenkään ammattitaitoa. Kysymys on enemmänkin siitä, miten oman jännityksensä saa hallittua.
Olen aika kova tyttö jännittämään, joten olen joutunut vuosien varrella pohtimaan näitä asioita paljon. Nykyisin olen tilanteessa, jossa jännitys hyvin harvoin pääsee sotkemaan pasmojani, vaikka onkin vahvasti läsnä kun esiinnyn.
Jännitys tuntuu ihan kamalalta. Se myös aiheuttaa muusikon kannalta inhottavia oireita. Kun esimerkiksi kädet tärisevät ja hikoilevat, on vaikea saada normaalia tuntumaa soittimeen. Syypää ikäviin oireisiin löytyy evoluutiosta. Aikoinaan ihmiselle on kehittynyt mekanismi, joka valmistaa uhkaavassa tilanteessa kehoa pakenemaan. Siksi hermostuneena on vaikea pysyä paikallaan: jalat tahtoisivat lähteä lipettiin. Samasta syystä juuri lavalle mennessä tulee usein mieleen, olisiko vielä pitänyt käydä pissalla. Joskus voi olla oksukin kurkussa. Keho tahtoisi keventää lastia.
Jännittäminen ei kuitenkaan missään tapauksessa tarkoita, että esiintyminen on tuomittu epäonnistumaan. Sen kanssa täytyy vain opetella toimimaan. Täytyy siis järjestää itsensä jännittäviin esiintymistilanteisiin harjoitukseksi uudestaan ja uudestaan. Niin hirveältä kuin se tuntuukin. Vähitellen oppii luottamaan, ettei oma osaaminen katoa minnekään, vaikka jännittäisikin. Vähän sama asia, jos joskus joutuu soittamaan kipeänä. Vaikka olo on inhottava, ei soiton tarvitse kärsiä.
Yksi tuskaisa, mutta tehokas tapa vähentää omia hermoilujaan on mokata joskus oikein kunnolla. Huomaapahan ainakin, ettei maailma lopukaan.
Omaa jännitystään voi helpottaa perehtymällä siihen, mitä pohjimmiltaan esiintymisessä pelkää. Esimerkiksi olen havainnut itselläni ihan pöhkön ajatusmallin: pelkään, että jos esitys menee huonosti, minulle tulee paha mieli. Jännitän siis omaa tuomiotani. Järjellä ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Tiedostettuani ajatusmallini, olen alkanut ennen esitystä antamaan itselleni luvan mokata. Se helpottaa ihmeesti. (Enkä ole mokannut.)
Jännitys ei kaikesta huolimatta ole pelkästään huono ilmiö, kuten Ylenkin jutussa sanotaan. Jännityshän kertoo siitä, että tilanne on jännittäjälle tärkeä. Parhaimmillaan jännitys antaa ylimääräistä ja erityistä latausta esitykseen. Joskus adrenaliinihuumassa voi jopa päästä mahtavaan flow-tilaan, jossa kaikki muu kuin musiikki menettää hetkeksi merkityksensä. Kun mietin elämäni parhaita hetkiä, niihin on lähes kaikkiin liittynyt jännitys. Kun on onnistunut ja voittanut pelkonsa, olo on ihan mieletön. Silloin ei tunne nälkää eikä väsymystä, veri kohisee suonissa ja pää on pilvissä.
Niin inhottavalta kuin jännitys tuntuukin, en tahtoisi elää tasapaksua elämää ilman sitä. En mene niin pitkälle, että sanoisin jännityksen olevan elämän suola... mutta ehkä chili?
Olisi tosi kiva kuulla teidän ajatuksia ja kokemuksia jännityksestä. Varmasti muutkin kuin muusikot painivat näiden samojen asioiden kanssa. Olisiko sinulla hyvä vinkki jännitykseen? Mikä sinua jännittää esiintymisessä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti